Teksti Karri Kokko
Perustaessaan blogin runoilija liitti itsensä johonkin uuteen ja arvaamattomaan.
Alkukesästä 2004 tapahtui jotain merkillistä. Kesäkuun ensimmäisen päivän aamuna kello 9.47 perustin blogin ja aloin kirjoittaa. Tästä se lähti:
”Tämä on liikettä oudossa maastossa. / Jalka vie runoilijaa ja runoilija kieltä.”
Varmasti en muista, mutta luultavasti kaikki johtui Ron Sillimanista, amerikkalaisesta runoilijasta, jonka blogiin olin syystä tai toisesta törmännyt verkossa. Silliman kirjoitti paljon ja säännöllisesti runoista ja runoudesta, muttei julkaissut sivuilla omaa tuotantoaan. Blogin marginaalista löytyi kuitenkin pitkä linkkiluettelo toisten runoilijoiden blogeista, ja alettuani käydä niitä läpi tajusin törmänneeni laajaan kansainväliseen runoilijayhteisöön. Nyt, vajaat kaksi vuotta myöhemmin, Sillimanin linkkiluettelossa on jo yli seitsemänsataa nimeä.
Linkkien takaa avautui uusi maailma. Rohkeita, luovia, innostavia ihmisiä, joita kaikkia yhdisti intohimo runouteen. Osa kirjoitti runoudesta, mutta valtaosa julkaisi sivuillaan omia kaunokirjallisia tekstejään. Miksen siis minäkin?
Kun sisäinen päätös oli tehty, sen ulkoiseen toteuttamiseen kului vain muutama hassu minuutti. Olin liittänyt itseni johonkin uuteen ja arvaamattomaan, jonka kaikista seurauksista en tuolloin osannut edes uneksia.
Vaikka olin suhteellisen aikaisin liikkeellä, en suinkaan ollut ensimmäinen suomalainen bloggaava runoilija. Ainakin Hannu Helin ja Juhana Vähänen olivat jo kokeneita bloggaajia, kun minä vasta etsiskelin rooliani verkossa. Sittemmin runoblogien määrä on kasvanut, ei huimasti mutta toiselle kymmenelle kuitenkin. Jos mukaan lasketaan kirjalliset blogit yleensä, luku on jo kaksinkertainen.
Erityismaininnan ansaitsee myös Jukka-Pekka Kervinen, monipuolinen taiteilija, jonka tekemisiä esiteltiin Parnassossa 2/2005. Kervinen tarjosi ensin tuotantoaan muiden ylläpitämille kansainvälisille, pienilevikkisille runojulkaisuille, mutta se levisi laajempaan tietoisuuteen toden teolla vasta sen jälkeen kun hän perusti ensimmäiset omat bloginsa.
Jo mainittujen runoilijoiden myötä käy selväksi, että termi ”runoblogi” tarkoittaa monta asiaa. Oma Muisti|kirjani kertoo jo nimessään, mistä on kysymys, eli runoilijan julkisesta muistikirjasta. Sen sisältö on ollut johdonmukaisesti arvaamaton. Valmiiden, puolivalmiiden tai hyvinkin luonnosmaisten tekstien lisäksi blogiini on kirjautunut huomioita, reaktioita, muistiinpanoja, reunamerkintöjä. Päätös käyttää omaa nimeä oli itsestään selvä: jos kerran julkaisen, teen sen myös tekojani häpeämättä.
Juhana Vähäsen tarina on omanlaisensa. Hän kirjoitti pitkään nimimerkin suojissa, mutta julkisti sitten nimensä 2005 saatuaan esikoisteoksensa markkinoille. Samalla blogin luonne muuttui. Ensi alkuun BigSur ja Surreal sisälsi myös kommentoivaa ainesta, sittemmin Vähänen on keskittynyt yksinomaan kaunokirjallisen tekstin julkaisemiseen. Huomattavaa on sekin, että muutoksen myötä Vähäsen alun perin verkkainen julkaisutahti on merkittävästi tihentynyt.
Hannu Helinin Work in Progress oli tietoinen ja uraauurtava kokeilu, vastaus kysymykseen, kuinka runoteos syntyy. Kun tiedustelin taustoja sähköpostitse, Helin vastasi halunneensa näin selvittää työmenetelmiään lukijoille, jotka olivat pitäneet hänen kirjojaan vaikeina. ”Se oli yritys ja halu päästää lukija sisään omaan maailmaani ja tapaani kirjoittaa, avata se apparaatti jota yleensä varjellaan. Ja samalla pudottaa kirjoittamisesta pois mystisyys, näyttää se arkipäiväseksi työnteoksi”, Helin kirjoitti. Tällä tavoin syntynyt teos, runokokoelma Linnumpi nyt, ilmestyi kirjana kesällä 2005.
Runoblogeja on perustettu moneen tarpeeseen ja tarkoitukseen. As/Is on usean kymmenen runoilijan muodostama kansainvälinen kollektiiviblogi. Monelle siellä julkaisevalle runoilijalle verkottuminen näyttäisi olevan keino päästä yhteyteen toisten kirjoittajien kanssa, joko maan sisällä tai mantereitten välillä, jopa kielialueelta toiseen. Runouden yleisö on kaikkialla äärettömän pieni, ja tarve olla kosketuksissa lukijoihin tai toisiin tekijöihin tyydyttyy vaivattomasti verkon mahdollisuuksien kautta. Tämä pätee monelta osin myös yksityisiin blogeihin.
Kansainväliset yhteydet ulottuvat Suomeen asti. Jukka-Pekka Kervinen työskentelee kaiken aikaa kosketuksissa lukuisiin ulkomaisiin runoilijoihin, ja hänen omat bloginsa täyttyvät päivittäin tuon kollaboraation tuloksista. Marko Niemi on saavuttanut huomiota kineettisillä teoksillaan siellä täällä, ja Leevi Lehdon työ sekä oman että muiden tuotannon edistäjänä on levinnyt tehokkaasti sähköisen verkottumisen kautta.
Oma verkottumiseni lähti liikkeelle pikku hiljaa, tosin en myöskään tehnyt elettäkään sitä edistääkseni. Se vain tapahtui, verkon omalla omituisella logiikalla. Puolisen vuotta blogattuani huomasin, että säännöllisten lukijoitteni joukossa esiintyi myös muutama ulkomainen runoilija. Siinä auttoi varmasti se, että olin pannut pystyyn myös visuaalisen runoblogin, Blonde on Blonden. Työskentely verkossa sysäsi liikkeelle kaikenlaista. Satojen kuvarunojen lisäksi olen vajaassa kahdessa vuodessa saanut aikaiseksi kaksi täysmittaista runokäsikirjoitusta (Poem in Reverse ja Uusia lauseita) ja kaksi julkaistua kirjaa, joista toinen yhteistyössä amerikkalaisen runoilijan Harry K. Stammerin kanssa. Hankkeiden vaatimattomuudesta huolimatta on sanottava, että ne eivät olisi ikinä toteutuneet ilman verkkoa.
Kotimaan sisällä asetelma on hiukan toinen, sillä melkein kaikki suomalaiset bloggaavat runoilijat tuntevat toisensa henkilökohtaisesti. Se ei merkitse, että runoilijat kokisivat muodostavansa tiiviin tai tarkkarajaisen yhteisön. Pesäero tyypilliseen verkkopäiväkirjanpitoon on kuitenkin selvä. ”Olemme osa marginaalia”, kuten Ville Luoma-aho määrittelee.
Teemu Manninen on ratkaissut asian jakautumalla kahdeksi. Kesken kaiken on blogi, jossa Manninen julkaisee runotuotantoaan, Cacoethes Scribendi keskittyy pohtimaan poetiikan kysymyksiä yleensä.
Mannisen käsitys omasta bloggaamisestaan on itseironinen, sillä hän julkaisee blogissaan lähinnä sellaisia tekstejä, jotka eivät päädy hänen seuraavaan kirjan muodossa julkaistavaan kokoelmaansa. Mannisen mukaan kyseessä on ”sen verran pitkälle vietyjä parodioita ja muotokokeiluja, ettei niitä voi lähettää kustantajalle sellaisenaan – koska en ainakaan itse usko suomalaisen runokustantamisen konservatiivisuuden taittuvan lähiaikoina.”
Mannisen rivienväleistä hahmottuu kuva suomalaisen runouden nykytilasta. On yhtäällä runouden kustantamisen perinne, joka sinnittelee julkaisemalla minimimäärän kirjoitettua runoutta sekä säilyttääkseen kasvonsa että haaliakseen talliinsa potentiaalisia tulevaisuuden nimiä. Toisaalla on pieni mutta aktiivinen runoyhteisöjen joukko, joka lehtiä, blogeja ja muuta julkaisutoimintaa ylläpitämällä yrittää pitää runouden asiaa esillä ja edistää sen jatkumoa.
Bloggaavien runoilijoiden harvoja rivejä tarkastelemalla näkee, kuinka hauraasta asiasta on kysymys. Kymmenkunta runoilijaa ei todellakaan ole paljon, valtaosa runoilijoista ja muusta kirjailijakunnasta pysyttelee sähköisen julkaisemisen ulkopuolella. Ja miksei pysyttelisi, sillä bloggaaminen ei taatusti sovellu jokaiselle. Se ei myöskään ole lääke tai ratkaisu kirjallisuuden levityksen tai jakelun ongelmiin, eikä korvaa perinteisiä julkaisumuotoja.
Silti sopii ihmetellä, että verkkojulkaisemisen mahdollisuudet on jätetty laajemmin käyttämättä.
Verkossa kirjallisuuden asiaa on mahdollista pitää yllä monin tavoin, kuten esimerkiksi Anita Konkan, Risto Niemi-Pynttärin tai yhtenä uusimmista Jukka Kemppisen blogit osoittavat.
Anita Konkka, jonka elämä verkossa alkaa vuodesta 1998, luonnehtii nykyistä blogiaan jonkinlaiseksi bastardiksi, päiväkirjan, muistikirjan ja kolumnin sekasikiöksi. Siihen kirjoittaminen on hänen mielestään ”helpompaa, nopeampaa, spontaanimpaa – ja hauskempaa”.
Risto Niemi-Pynttärin identiteetti bloggaajana palautuu hänen rooliinsa kirjoittajien kouluttajana. ”Olin ohjaajana Teletopelius-verkkoryhmässä, ja aloittelimme samaan aikaan Jyväskylässä kirjoittamisen maisteriohjelmaa. Tuntui, että täytyy omakohtaisesti paneutua kirjoittamisen kysymyksiin”, Niemi-Pynttäri hahmottelee. ”Tyylini taitaa olla perinteisen kolumnistin ja esseistin. Paitsi, että nykyään kun seuraan enemmän blogeja, alkavat nuo tyylin mahdollisuudetkin löytyä.”
Niemi-Pynttärin blogitekstit ovatkin esimerkki kirjoittamisesta, jossa väline on alkanut vaikuttaa sisältöön. Ne edustavat lyhyttä kirjallista lastua, jos määrittely sallitaan.
Jukka Kemppisen nopean insiraation mutta elämänmittaisen kirjallisuusharrastuksen pohjalta syntyneet tekstit eivät oikeastaan voisi ilmestyä missään muualla. On käännöksiä antiikista ja Apollinairelta, on virsirunoutta ja pohjalaisia tappelulauluja. Kemppinen osoittaa, että verkkojulkaisemisen mahdollisuudet ovat rajattomat.
Oma lukunsa ovat kirjallisesti kunnianhimoiset blogit, joiden sisältö myös sivuaa usein kirjallisuutta. Tällaisia blogeja julkaisevat mm. nimimerkit Eufemia, Ikkunaiines, Sivupersoona, Sven Laakso ja Veloena. En ihmettelisi lainkaan, vaikka heistä kuultaisiin vielä omallakin nimellä, ehkä on jo kuultukin.
Alkukesä 2004 oli siis omalta kohdaltani merkittävä, mutta kuinka merkittävä, siitä sain käsityksen vasta joitakin viikkoja myöhemmin. Kävi ilmi, että runoilija Miia Toivio, sittemmin myös runouslehti Tuli&Savun päätoimittaja, oli perustanut oman bloginsa vain nelisenkymmentä tuntia minua aikaisemmin. Hänen avaussanansa kuuluivat:
”Kaikki tämä tapahtuu sattumalta, ja ilman harkintaa & suunnittelua, mikä ei ole tyypillistä minulle. (…) Mutta tässä ollaan, ja katsotaan mihin päädytään.”
Lisää linkkejä kirjallisiin blogeihin Parnasson etusivulla.
