Nimimerkki Humanisti kommentoi tässä blogissa taannoin:
“Oksasen Puhdistus on häikäisevä. Parasta Suomessa julkaistua kaunokirjallisuutta aikoihin.”
Itse olen Sofi Oksasen uutuusromaanista täsmälleen samaa mieltä. Mitä miettivät muut kirjan lukeneet? Entä ne, jotka ovat nähneet tai lukeneet myös näytelmän?
{ 11 kommenttia… lue ne alta tailisää omasi }
"Oksasen Puhdistus on häikäisevä. Parasta Suomessa julkaistua kaunokirjallisuutta aikoihin."
Siinä se on sanottu lyhyesti ja ytimekkäästi. Minäkin olen samaa mieltä.
Sofi Oksanen kirjoittaa virolaisen suvun kohtaloista, mutta hänen romaaninsa on yleismaailmallinen. Vielä tuhoisampaa kuin poliittinen vaino on ihmisen sydämessä kasvava pahuus.
Aliide Truu muuttuu hirviöksi, kun alkaa himoita sisarensa miestä. Hänen hillitsemätön tunteensa tuhoaa suvun, rakastetun ja hänet itsensä. Kirjassa on myös sovitus, sekin unohtumaton ja karmaiseva kuten Aliide kokonaisuudessaan.
Pidän Oksasen kielestä ja ihailen sitä taitoa, jolla hän kuljettaa eri aikatasoja tässä romaanissa.
Tuo jäi mieleen yhdestä lukukerrasta. Annoin kirjan lahjaksi ulkomailta käymässä olleelle sukulaiselle. Pitää ostaa uusi kirja, jotta voi kirjoittaa lisää, esimerkiksi siitä, miten nuori tyttö pakotetaan prostituoiduksi. Olivatko nämä miehet, äärimmäisen pahuuden ilmentymiä hekin, venäläistä mafiaa vai oliko tämä vain Aliiden tulkinta tilanteesta?
Tämän tehokkaan mainoskampanjan jälkeen on vähän pakkokin lukea tuo kirja. Ja jos se vastaa huutoonsa, niin samalla sitten ehkä muukin Oksasen tuotanto.
En nimittäin ole vielä lukenut. Hänen mielikuvansa kirjoittajana ei alussa kiinnostanut minua. Tosin tämä kiinnostuksen kehittyminen on tapahtunut jo ennen tätä viimeistä mainosiskua.
Meidän on näköjään helppo rykäistä ulos puolen sataa kommenttia yhdestä mainoslauseesta, läpikaupallistuneen aikamme keskeisestä kommunikointivälineestä, ja itse asian sisällöstäkin sentään pari mielipidettä.
Mutta niinpä näkyy ex-ulkoministerikin ällistelevän kuinka yhtenä päivänä tuetaan mutta seuraavana päivänä huudetaan verta kehiin.
Näin se on, kamu.
Kulttuurikeskustelu kangistaa niin nopeasti, mutta tuollainen pyykkitupajutustelu vain vapauttaa.
Tuo edellinen ketju kuuluisikin oikeastaan Kemppisen tontille.
Älkää nyt kaikki olko niin täsmälleen samaa mieltä. On sitä muitakin hyviä kirjoja tänä keväänä ilmestynyt. Kaikkien kirjoittaja ei tosin ilmennä mielikuvaansa mediayställisesti neonpunaisissa housuissa ja violeteissa rastoissa jne.
Ammnellin tulkinta, että Aliide Truu muuttuu hirviöksi, kun alkaa himoita sisarensa miestä, on toki raaamatullinen, mutta melko yläkanttiin vedetty. Tuskin jokaisesta sisarensa miestä himoitsevasta tulee ilmiantajaa ja tappajaa. Vai tuleeko? Sitäkö Oksanen haluaakin sanoa?
Samaten Ammnellin puhe "äärimmäisestä pahuudesta" on jotenkin ylenpalttisen äärimmäisen hyvää, ei tästä maailmasta. Venäläisellä mafialla ja suomalaisella tai italialaisella mafialla on tosielämässä tuskin mitään eroa. Ei "pahuus" ole kansallinen, vaan inhimillinen ominaisuus, jonka volyymia olosuhteet suuresti ohjaavat.
Skandalistille:
Kirjoitin mielipiteeni suoraan nettiin sen perusteella, mikä tuli ensimmäiseksi mieleen tuon yhden ainoan lukukerran perusteella. Yksityiskohtaisia ja huolellisesti punnittuja kirja-arvostelujahan on löydettävissä muualta. Tämähän on nettijutustelua.
Aliiden kuvaus oli todella loistava. Ei ole ole tullut aikaisemmin sellaista naista kirjallisuudessa vastaan.
Tietenkin poliittinen sorto, jossa ihmiset elivät, vääristi heidän ihmissuhteensa. Joten olosuhteilla oli osuutta.
Mutta halusin korostaa sitä, että niin kuin ainakin suuret kirjailijat, Oksanen ei tyytynyt kirjoittamaan vain poliittisesta sorrosta ja naisten kokemasta väkivallasta. Nekin ovat yleismaailmallisia, ikuisia ongelmia, mutta vielä yleismaailmallisempi ja ikuisempi on se pahuus, mikä syntyy meidän sisässämme, kun annamme pahalle vallan. Eivät kaikki miehet pahoinpitele naisia eivätkä kaikki naiset ilmianna sisartaan edes äärimmäisissä olosuhteissa.
Näin Sofi Oksanen nousee äitinsä kotimaan Viron ja viime vuosisadan kauheuksien yläpuolelle ja kirjoittaa siitä, mikä on yleisinhimillistä. Antiikin tragedioissahan kuvataan myös rakkauden tuhovoimaa. Samoin tekee Shakespeare.
Varmuuden vuoksi kerron, että en tunne Sofi Oksasta, en ole tavannut häntä koskaan enkä ole hänen sukulaisensa enkä kummitätinsä. Mutta olen lukenut elämäni aikana hyvin paljon kirjoja.
Olen lukenut minäkin elämäni aikana hyvin paljon kirjoja, jotkut niistä jopa kaksi kertaa. Lisäksi on mennyt hyvin paljon oopperalibrettoja.
Ja olen sen huomannut myös: jos annamme pahalle vallan, ja sisässämme syntyy sitä vain lisää, siitä seuraa muuta kuin hyvää.
Pahan rajaamisessa itsensä ulkopuolelle on kova homma, se on itse asiassa kokopäivätyötä. Ja mitä siitä saa palkaksi: falskit päiväunet ja entistäkin painajaispitoisemmat yöunet.
Kannattaa siis tutustua herra/rouva Pahaan ja kuunnella, mitä heillä olisi asiaa.Yleensä asiaa on ja juuri meille. Siitä se sitten lähtee, työ, joka ei lopu ikinä, mutta antaa hyvät unet yöllä ja päivällä. Pahan selättäminen.
Siis työ, joka ei MYÖSKÄÄN lopu ikinä, mutta antaa…
Arkisessa jokapäiväisessä kielessä meidän ei tarvitse kysellä, mitä hyvä ja paha tarkoittavat. Hyvä teko ja paha teko ovat itsestään selviä.
Jos hyvän ja pahan ongelmaa ryhdytään saivartelemaan, luodaan yleensä keinotekoisia ongelmia, kieli alkaa "laiskotella" kuten Wittgenstein sanoo osuvasti. Ajattelun tehtävä on olla terapiaa, joka vapauttaa ihmisen saivartelevien filosofioiden vallasta eli "päästää kärpäsen pullosta".
Lukekaa Sofi Oksasen "Puhdistus", niin tämä keskustelu voisi saada asiallisemman luonteen.
Mutta saahan nyt, Anna-hyvä, hyvästä ja pahasta puhua ihan muutenkin kuin Oksasen opastamana, onhan se ikuinen ongelma.
Minua esimerkiksi on vuosikymmeniä häirinnyt se, että natsismi on henkilöity ja demonisoitu aika perusteellisesti – Hitlerin ja muiden napamiesten lisäksi esiin koloistaan on pengottu iso liuta pienempiä sadisteja – mutta komminismin suhteen sitä ei ole tehty.
Siellä on vain älykkö Lenin ja muhoileva Josif-setä, ja pahuutta edustaa vain liukas Berija. Muut teloittajat on päästetty pakoon ja piiloon historian tuomiolta. Kuitenkin Kulag ja kuulustelukammiot kätkivät sisäänsä ihan natsien veroisia sadisteja.
Ikään kuin natsismissa ihmiset olivat pahoja, mutta kommunismissa vain järjestelmä.