Eilen kirjoittamani pääkirjoitus ei saanut alkuaan omasta päästäni, vaan Ville Rauvolan kirjoittamasta kirjaesittelystä, joka julkaistaan ensi kuun Parnassossa. Verkossa se on jo nyt.
Jutun aiheena on Nicholas Carrin tietokirja The Shallows, jossa kerrotaan, alaotsikon mukaan, mitä internet tekee aivoillemme.
Rauvola referoi:
“Ruudulta tai lukulaitteelta lukeminen saattaa vaikuttaa samanlaiselta kuin paperilta lukeminen, mutta Carr väittää, että kyse on hyvin erilaisesta prosessista. Tietokoneissa ja pian myös e-kirjojen lukulaitteissa hakutoiminnot, interaktiivisuus, multimedia, hyperlinkit ja ponnahdusikkunat ovat arkipäivää, ja juuri näiden ominaisuuksien vuoksi sähköinen lukeminen poikkeaa perinteisen kirjan tai lehden lukemisesta. Kun luemme tekstiä sähköisesti, aivoissa aktivoituu täysin eri alue kuin paperia lukiessa.”
“Perinteistä kirjaa luetaan yleensä lineaarisesti, ja aivoissa aktivoituvat alueet, jotka prosessoivat kieltä, muistia ja visuaalista hahmottamista. Sen sijaan sähköisessä lukemisessa aktivoituu otsalohko, joka vastaa nopeista päätöksistä ja ongelmanratkaisusta, sillä sähköinen lukeminen on usein linkkiviidakkoa. Aivomme tekevät jokaisen hyperlinkin tai muun vastaavan kohdalla tietoisia ja varsinkin tiedostamattomia valintoja. Linkit stimuloivat valpasta otsalohkoa, vaikka haluaisimmekin vain lukea eteenpäin. Carr vertaa sähköistä lukemista siihen, että yrittäisi lukea kirjaa ja ratkaista samalla ristisanatehtävää.”
{ 36 kommenttia… lue ne alta tailisää omasi }
Kiitos tarkennuksesta ja linkistä.
Jään silti vähäsen epäileväksi, koska pöydällä on kaksi eri asiaa. Jos Carr puhuu "sähköisenä lukemisena" internetin käytöstä, jossa interaktiivisuus, hyperlinkit ja ponnahdusikkunat vaativat vähän väliä huomiota, se on koko lailla eri asia kuin kirjan lukeminen jonkin Kindlen tai iPadin ruudulta. Myönnän, etten ole kokeillut noita vempaimia vaan kokemukseni rajoittuu tekstin lukemiseen tietokoneen näytöltä (ilman edellä mainittuja häiritseviä tekijöitä). Näytöltä lukeminen on jotenkin valjumpaa, mutta luulen, että se johtuu siitä, että siinä ei ole kirjan näköä eikä tuntua.
Lisäisin kirjan aktivoimiin mielensisältöihin tunteet.
Kommentoin heti tuoreeltaan Juhani Kellosaloa: e-kirjojen lukulaitteet tulevat lähitulevaisuudessa muuttumaan entistä enemmän tablet-tietokoneita – eli esimerkksi iPadia – muistuttaviksi laitteiksi; moniin laitteisiin on tulossa värit, jatkuva yhteys verkkoon, niin sisäiset kuin ulkoiset hyperlinkatut hakutoiminnot, aktiivinen näyttö jne.
Aiheesta kiinnostuneita suositan katsomaan tämän videon, joka kestää 50 minuuttia mutta on hyvin informatiivinen:
http://volanteqnb.blip.tv/f...
Paras puoli digitaalisessa muodossa on se että, sisältöä voidaan melko helposti kopioida. Ei tarvi siis pakosta ostaa kirjoja, jos osaa hakea oikeista paikoista. Tämä on demokratiaa, kirjat kuuluvat myös köyhille.
"…sisältöä voidaan melko helposti kopioida. Ei tarvi siis pakosta ostaa kirjoja, jos osaa hakea oikeista paikoista. Tämä on demokratiaa, kirjat kuuluvat myös köyhille."
Ja kirjailijat ne tällä menolla vasta köyhtyvät.
Mutta asiaan. Kiitos Ville Rauvolalle ensinnäkin kritiikistä, toiseksi täydentävästä infosta.
Jos lukulaitteetkin tulevat olemaan linkkien ja ponnahdusikkunoiden ja muiden häiriöiden leikkikehä, käy niin, että Applen Steve Jobsin mielipide on profetia: "No one reads any more."
En ole kovin kiinnostunut sähköisten kirjojen lukulaitteista, koska en pidä konsumistisesta virityksestä, jonka mukaan jokainen uusi laite tai ohjelmistoversio on a must. Pidän paperille painetuista kirjoista. Ja leipätyössäni joudun jo tuijottelemaan näyttöä aivan liikaa.
En ole kuitenkaan Carrin lailla huolissani siitä, mitä internet tekee aivoille. Aivojen evoluution hyppäystä tuskin tulee olemaan, koska se on otettu jo kauan sitten ja sen tuloksena ihmisellä on hyvin muokkautuvat eli plastiset aivot. Aivojen muokkautuvuuden vuoksi jokaisella meistä on omanlaisensa aivot, koska jokaisella on ollut erilainen elämä ja synnynnäinen tapansa suhtautua eteen tulevaan. Ja eroja on muitakin. Muusikolla on erilaiset aivot kuin trukinkuljettajalla (ellei jälkimmäinen ole myös intohimoinen muusikko), kalastajalla erilaiset hermoyhteydet kuin lentäjällä.
Siitä olen Carrin lailla huolissani, miten internetistä klikattuihin tiedon sirpaleisiin suhtaudutaan. Viestimien juttuja ja erityisesti monia blogeja ja nettipalstoja lukiessa tulee vaikutelma, että tärkeintä on härski tulokulma ja värikäs argumentointi, joka nostaa mielipiteet niin sanottuun yleiseen keskusteluun (johon taas tulee samalla metodilla rustattuja mielipiteitä). Sillä, pitävätkö asiat paikkansa, ei ole suurta merkitystä.
Ei se lineaarinen lukeminen joka kirjan kohdalla suinkaan onnistu. Jos siinä on kiinnostava ja rikas nootitus, niin sopivan utelias ja malttamaton lukija ei välttämättä pääse eteenpäin varsinaisessa tekstissä. Omalla kohdallani erityisen hankala kirja on ollut esim. Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyt historia.
Kovasti alkoi kiinnostaa, kun Jarmo mainitse tekstiensä määrän. Ai mihin seikkailuihin onkaan mahdollisuuksia.
M-L huomautti että kirjakaan ei ole aina lineaarinen lukukokemus. Aivan totta varsinkin runokokoelmien suhteen, missä tule harjoitettua hyvinkin hyperlinkityksenomaista ja poukkoilevaa lukutapaa ja joissa sisältö jo sinänsä saattaa olla kuin lukemisen ja ristisanan yhdistelmä…
Itse asiassa laajennuksena aiheeseen se, että ei kirja loppujen lopuksi suurten massojen käyttöliittymänä ole kulttuurisesti kauhean vanha.
Ehkäpä tämän lukutapojen muutoksen jälkeen kirja elitisoituu esi-gutenberläiseksi harvojen herkuksi. Sähköiset foorumit ja julkaisut yhdistyvät medioiden nopeuteen, fragmentaarisuuteen ja vauhtiin ja mediamaiseen lukuaktiin ja -asenteeseen.
Syvätieto ehkä sittenkin jää jonnekin kirjastojen holveihin. On mahdotanta ajatella, että kaikkien maailman kansalliskirjastojen satojen vuosien kokoelmat päätyisivät lukulaitteisiin.
M-L Seppänen ja Kenneth pitävät myös paperikirjan lukemista usein muuna kuin suoraviivaisesti etenevänä. Olen samaa mieltä. Paitsi lyriikassa myös nykyproosassa on usein monia tasoja ja linkinomaisia rakenneyhteyksiä, ja paikoin joutuu palaamaan aikaisemmille sivuille. Ja tietysti tietokirjoissa on kerrattava asioita, jotta kokonaisuus hahmottuisi.
Ehkä Carr tarkoittaa amerikkalaisia lukuromaaneja.
Tietysti Carr myöntää, että myös kirjaa voi lukea pinnallisesti; samoin sähköistä materiaalia voi syventyä lukemaan, mutta lähtökohtaisesti prosessit ovat kirjassa esiteltyjen tutkimusten mukaan aivoissa erilaiset. Carr myös huomauttaa, että koko lukemaan oppiminen on aivoille valtava ponnistus, eikä suinkaan mikään itsestäänselvä luonnollinen tila, ja tämän ponnistelun tuloksena pikku hiljaa aivoissa mahdollistuu syventyvä lukeminen. Itse jään mielenkiinnolla odottamaan tutkimuksia, pystymmekö me kehittymään lukijoina myös sähköisessä ympäristössä. Tällä hetkellä tutkimukset eivät siihen suuntaan vakuuta. Esimerkikkinä esimerkisi tutkimus, jossa kaksi ryhmää luki lyhyen tekstin: toinen paperilta ja toinen sähköisenä tekstinä, jossa oli mahdollisuus myös katsoa audiovisuaalista lisämateriaalia aiheesta (materiaalia ei ollut pakko katsoa vaan sen saattoi pysäyttää). Oppimista testattiin kymmenen kysymyksen monivalintatestillä. Paperilta lukeneet vastasivat 7,04 oikein, sähköisesti lukeneet 5,98 oikein – oppimistuloksena ero on merkittävä. Carrin mukaan tämä saattaa liittyä muun muassa siihen, että liian monet yhtäaikaiset ärsykkeet ja samoin otsalohkon aktiivisuus kuormittavat lyhytmuistia vaikeuttaen asioiden siirtymistä pitkäkestoiseen muistiin.
"Carrin mukaan tämä saattaa liittyä muun muassa siihen, että liian monet yhtäaikaiset ärsykkeet ja samoin otsalohkon aktiivisuus kuormittavat lyhytmuistia vaikeuttaen asioiden siirtymistä pitkäkestoiseen muistiin."
Totta. Jatkuvat uudet ärsykkeet eivät myöskään pistä kertaamaan asioita. Vanha hokema kertauksesta opintojen äitinä on viisas, koska kertaamisesta riippuu paljon varsinainen mieleen painaminen eli pitkäkestoiseen muistiin eli etämuistiin tallentuminen.
"Tämä on demokratiaa, kirjat kuuluvat myös köyhille."
Mikä on ilmaista on myös demokratiaa – ja ilmeisesti päinvastoin. Pakosta ei kirjoja ole tarvinnut ostaa tähänkään asti.
Kirjastolaitos on olemassa niin köyhiä kuin rikkaita varten – sitä voi nimittää demokratiaksi. Hinta on samaa niin köyhälle kuin rikkaalle.Ja sen minkä saa ilmaiseksi (netistä), sen joku loppupeleissä maksaa. Yleensä joku köyhä. Piraatti syö yhteisestä kuormasta,ovatpa hänen motiivinsa idealistisia tai puhtaan egoistisia. Demokratia on osallistumista, ei vastikkeetonta yksipuolista ottamista.
Juhani Kellosalo: "Jos lukulaitteetkin tulevat olemaan linkkien ja ponnahdusikkunoiden ja muiden häiriöiden leikkikehä, käy niin, että Applen Steve Jobsin mielipide on profetia: "No one reads any more.""
Ei kai sentään!
Mutta kirjoitin jonnekin, mielestäni tänne mutten löytänyt selaamalla, e-kirja-skenaarioista. Yksi kolmesta pointista oli nimenomaan se, että jos on tehty laite, niin insinööri keksii siihen lisää ominaisuuksia. Siksi vilkkuvat valot ja härpäkkeet tulevat olemaan e-kirjojen väistämättömiä koukkuja. Parantaa fyysisen kirjan mahdollisuuksia jatkossakin, mutta pitää muista että noille laitteilla on se etu, että niillä pystyy lukemaan MYÖS pelkkää tekstiä.
Design- ja ideointistudiolta kolme visiota e-kirjan mahdollisuuksista, viiden minuutin video:
http://www.guardian.co.uk/t...
Minusta valo- ja härpäkeformaatti sopii johonkin tietotekstiformaattiin oikein hyvin, peräti erinomaisesti. Pähkinänkuori-tyyppiset nopeasti selailtavat asiathan tuohon sopivat varsin hyvin.
Ja itse asiassa käyttöliittymä synnyttää varmaan rivin mielenkiintoisia taiteellisia tekstuaalisia muotoja – ellei ole jo synnyttänyt – kun en asiaa tunne…
Näinhän kirjakin selattavana ja nidottuna muotona on synnyttänyt omat kirjoittaisen ja lukemisen muotonsa. Kivitauluihin hakattu kirjallisuus olisi varsin erilaista, ainakin lyhyttä ja ytimekästä…
Katsoin Jussi Keinosen postittaman videopätkän. Mahtavia innovaatioita, mutta latistavat niin tiedon kuin fiktionkin sosiaalisen median pulinaksi ja lässytykseksi.
Katsokaa ja kertokaa, mitä ajattelette.
Jussi Keinoselle: Enpä minäkään toivo, että lukulaitteista tulee kuvatun laisia. Mutta suuri osa kehitykseksi nimitetystä vain näyttää aina vievän kaupallisimpaan ja latistavimpaan suuntaan. Esimerkkinä televisio.
Lausun päätoimittajalle vielä selvemmin kiitoksen, että hän nosti aiheen esille ja laittoi Ville Rauvolan kirja-arvion tarjolle. En ole kovin huolissani siitä, mikä on kirjan alaotsikko, mitä internet tekee aivoillemme. Internet on vain sopeutuvan ihmislajin yksi uusi toimintaympäristö. Ei suurkaupunkikaan ole kovin lineaarinen, sielläkin joutuu jatkuvasti reagoimaan huomiotarroihin. Mutta on hyödyksi todeta, että olemme aivomme, ja sen, mitä teemme niille, teemme itsellemme.
Emme pääse teknologiasta eroon, se on ollut, muodossa tai toisessa, osa ihmisyyttä siitä lähtien, kun joku tyyppi pari miljoona vuotta sitten keksi lohkoa piikivestä liuskoja työvälineiksi. On kuitenkin hyvä pitää hengitysrako, jottei rengistä tule isäntää. It-visioita esitetään varsin manipuloivassa, deterministisessä hengessä. Ville Rauvolan antaman linkin toisessa päässä Sara Lloyd puhuu hänkin paikoin tyyliin "tähän olemme menossa".
Tietotekniikka on päässyt myös ihmiskuvaan. Pelkäsin aikaisemman viestiketjun alussa (Otsalohko 1), että taas kerran aivojemme esitetään toimivan samalla tavoin kuin tietokone. Onneksi ei käynyt niin, vaikka Carrin ajatuksissa pientä mutkien suoriksi vetämistä ehkä on.
Internet ei vangitse mieltämme–aivojamme taikakehään ja muuta niitä peruuttamattomasti, mutta lukemistamme se voi osin muuttaa. Tätä ehkä päätoimittaja tarkoitti ja nyt minäkin, hidasoppinen, siihen viimein pääsin.
Jo vuonna 2007 esitti amerikkalainen aivotutkija ja kasvatustieteilijä Maryanne Wolf kirjassaan "Proust ja mustekala" [Proust and the Squid] väitteen, että Internet tulee muuttamaan ihmiskunnan aivoja.
Hän sanoo, että pienten lasten aivot ovat samanlaiset kaikkialla maailmassa, mutta kun lapsi oppii lukemaan ja kehittyy hyväksi lukijaksi, hänen aivonsa muuttuvat. Niistä tulee tehokkaat tulkitsemaan lapsen oman kulttuurin kirjoitusmerkkejä.
Tämä oli niin uutta ja hätkähdyttävää tietoa, että soitin eräälle tuttavalleni, arvostetulle kanadalaiselle aivotutkijalle tajutakseni, mistä oli kyse.
Aivotutkija sanoi, että aivot eivät muutu anatomisesti, vaan funktionaalisesti.
Samana syksynä pidin Turun kirjamessuilla tietokirjailijoitten järjestämässä seminaarissa "Tytöt lukijoina" lyhyen alustuksen puhumalla Internetin vaikutuksesta aivoihin.
Wolf sanoo, että aivan kuten ulkoaopettelu tuli tarpeettomaksi kirjoituksen keksimisen jälkeen, on vaarana, että lukeminen, todellinen syventyvä lukeminen heikkenee tai jopa katoaa.
Internetistä voi saada hetkessä pinnallista tietoa, voi tulla illuusio tiedosta. Tiedon hankkiminen ei vaadi enää syventymistä, siinä ei laiteta persoonallisuutta mukaan.
Esitykseni herätti vastustusta monissa seminaarin osanottajisssa, varsinkin se, että yhdyin tutkijan väitteeseen: lapsen tulisi oppia lukemaan ensin kirjaa ja vasta sen jälkeen opetella käyttämään tietokonetta.
http://blogisisko.blogspot….
Anna, millä tavalla tuota näkemystä kirjan avulla lukutaidon oppimista vastustettin? haluan kuulla argumentteja…
Anna Amnell, niin kuin edellä yritin esittää, ei se taida olla varmaa, että internet muuttaisi ihmisen aivoja radikaalisti enemmän kuin mitä jokaisen elämä, taitojen oppiminen, koettelemukset tai esim. suurkaupungin vilinässä eläminen muuttavat. Jos eivät aivomme olisi muovautuvat ja muuttuvat, emme olisi ihmisiä, emme edes muiden nisäkkäiden tasolla.
Kenneth,
esitykseni oli tämä
http://blogisisko.blogspot….
Kukaan ei esittänyt varsinaisia selvästi muotoiltuja vastalauseita, joista olisi jäänyt jotakin mieleen. Asiahan oli silloin aivan uusi. En uskaltanut itsekään puhua siitä, ennen kuin soitin aivotutkijaystävälleni.
Suomalainen kuulija on yleensä täysin ilmeetön esityksen aikana. Alustukseni aikana kuulijat ilmaisivat kuitenkin heti vastalauseensa body languagen avulla, jotkut olivat vihaisia, muutama poistui kesken lyhyen alustukseni.
Minulla oli sellainen tunne, että olin potkaissut monien (nuorten) ihmisten pyhää lehmää, vaikka kerroin olevani itsekin ahkera Internetin käyttäjä ja bloggaaja.
Joo, okei.
Anna Amnell: "Aivotutkija sanoi, että aivot eivät muutu anatomisesti, vaan funktionaalisesti".
Tämä on pikemmin kysymys kuin väite, mutta minä en pysty ymmärtämään, miten toiminta voisi muuttua ja anatomia pysyä silti ennallaan. Kyllä kai aivoihinkin pätee, että rakenne määrää toiminnan tai ainakin asettaa toiminnalle rajat.
Juhani,
aivotutkijaystäväni mukaankin aivojen anatomia on pysynyt kautta aikojen samana, vaikka funktionaalisesti aivot muuttuvat ympäristön mukaan.
Ei vain lapsilla, vaan myös meillä aikuisilla, arvelisin.
Aivojen eri osien aktivoinnista kirjoittaa myös Ville Rauvola, vaikka hän(vai Carr?) esittää, että "Internet ei tietenkään ole ehtinyt vaikuttaa aivojemme fysiologiaan ". Mitähän tämä tarkoittaa?
Tämä on hyvin mielenkiintoinen aihe, josta me ei-aivotutkijat voimme kirjoittaa vain sitä, mitä kuulemme asiantuntijoilta.
Mutta asiantuntijoillakin on jokin maailmankuva, joka vaikuttaa heidän tutkimuksiinsa ja siihen, miten he siitä informoivat suurta yleisöä.
Tämän lehden lukijoita kiinnostanee eniten se, miten tämä kaikki vaikuttaa kirjallisuuteen: Onko kirjanlukija uhanalainen laji?
Roope,
innokkaan naisbodaajan ja minun lihakset ovat anatomisesti samanlaiset, naisen lihakset. Mutta bodaajan lihakset toimivat tehokkaammin kuin minun lihakseni. Eikö olekin näin?
Aktiivisesti aivojaan käyttäneet aivot toimivat vanhanakin kunnolla, siitähän myös puhutaan.
(Ja iäkkäämpien aivoille taitava netin selaaminen on hyväksi, sanotaan.)
Roope kysyi, miten aivojen toiminta voi muuttua ja anatomia pysyä samana. Anna Amnell kirjoitti aivotutkijan kertoneen, että aivojen fysiologia ei ole muuttunut.
En ole aivotutkija, mutta lääkärin koulutuksen saaneena ja näihin asioihin pitkään tutustuneena luulen, että voin niistä jotakin sanoa – eipä ole Nicholas Carrkaan neurotieteilijä vaan englannin kieltä ja kirjallisuutta opiskellut toimittaja-kirjailija.
Homo sapiens sapiensin eli meidän lajimme aivoissa ei ole tapahtunut päälle päin näkyviä muutoksia. Vastasyntyneen aivot ovat raakile, lapsuuden ja nuoruuden aikana ne käyvät läpi huomattavan kehityskulun, kasvavat ja hermoyhteyksien määrä lisääntyy. Yhteydet myös muuttuvat, murrosiän aikana noin puolet karsiutuu ja korvautuu uusilla. Seurauksena on, että jokaisella on omanlaisensa aivot, vaikka ne näyttävät esim. magneettikuvissa samanlaisilta kuin muiden ja perusfysiologia on samanlainen. Aivojen muovautuvuus jatkuu vanhuuteen saakka, jos ei rappeuttava sairaus tule väliin.
Roope on siinä oikeassa, että aivojen toiminnan jonkin asteinen yksilöllisyys (jonka ilmentymä on esim. persoonallisuus) tarkoittaa myös niiden mikrorakenteiden eroja, yksilöllisyyttä siinä, miten valtavan monilukuiset hermoyhteyksien vyyhdit ovat rakentuneet.
Anna Amnell kirjoitti blogissaan, ettei aivoillamme ole geneettisiä valmiuksia lukemiseen. Väite ei ole mielekäs. Jos perintötekijämme eivät antaisi edellytyksiä sellaisten aivojen kehittymiselle, joissa voi syntyä symbolinen ajattelu ja jotka kykenevät symbolien käsittelyyn ja viestintään, ei lukeminen olisi mahdollista. Perintötekijät, jotka eivät anna geneettisiä valmiuksia lukemiseen, on esimerkiksi koiralla.
Juhani,
Wolfin kirjoituksen perusteella esitin, että lapselle ei tarvitse opettaa näkemistä tai kuulemista, mutta lukemaan hänet täytyy opettaa, se ei ole synnynnäinen geneettinen ominaisuus kuten näkeminen ja kuuleminen.
Ihminen on täysi ihminen, vaikka ei osaisi lukea ollenkaan. Eihän siitä ole kauan, kun suomalaisetkin olivat kirjoitustaidottomia, lukea he osasivat, kun oli pakko, ei päässyt muuten naimisiin.
He olivat kuitenkin yhtä älykkäitä kuin nykyajan ihmiset. Kirjoittaminen ei vain kuulunut heidän kulttuuriinsa. Ei kai Kaarle Suurikaan osannut kirjoittaa. Sitä varten olivat kirjurit.
Anna Amnell kirjoitti:
"Wolfin kirjoituksen perusteella esitin, että lapselle ei tarvitse opettaa näkemistä tai kuulemista, mutta lukemaan hänet täytyy opettaa, se ei ole synnynnäinen geneettinen ominaisuus kuten näkeminen ja kuuleminen."
Tämä nyt menee ulos pääasiasta, mutta pitää korjata, koska väärinkäsitys on niin yleinen: Ei ole eikä voisi olla "lukugeeniä". Geenit ovat proteiinien kokoamisohjeita ja proteiinit ovat elimistön rakenneosia ja prosessien vauhdittajia ja säätelijöitä. Geenit voivat vain joko antaa tai olla antamatta aivojen koon, rakenteelliset ja toiminnalliset valmiudet käsittelliseen ajatteluun tai lukemiseen. Sen enempää niiden ei voi olettaa olevan tässä asiassa mukana.
Ei ole myöskään todenpuhumisen tai valehtelun geeniä.
Kun Anna Amnell nyt tässä mainitsi suuren valtiomiehen Kaarle Suuren (742 – 814 jaa), joka oli ”täysi ihminen”, vaikkei osannutkaan kirjoittaa, on hyvä jo isänmaallisista syistä nostaa Suuren rinnalle myös Urho Kekkonen (1900-1986 jaa), joka myös oli suuri valtiomies ja täysi ihminen. Lisäksi Kekkonen osasi sekä lukea että kirjoittaa.
"Ei ole eikä voisi olla ‘lukugeeniä’."
Nyt en ymmärrä. Anna Amnellahan tarkoitti käsittääkseni aivan samaa korostamalla sitä, että lukutaito on opeteltava, mutta näkemästä ja kuulemasta ei tervettä ihmistä voi estää.
Ainakin aivotutkimusta sovelletaan innokkaasti jos jonkinlaiseen tutkimukseen. Pitkään kiistettiin arkijärjen mukainen olettamus, että väkivaltaviihde vaikuttaisi sitä katsovan ihmisen omaan väkivaltaisuuden taipumukseen. Tässä joku päivä sitten kuitenkin uutisoitiin, että aivotutkimuksen keinoin tälle yleiselle käsitykselle olisi sittenkin saatu tukea.
(Tämä meni vielä enemmän sivupoluille, pahoitteluni.)
Roskapostin vyöry, internetin yksi ihanuus.
Simppeli-Simmelle: Kaikki taidot on opeteltava. Perintötekijöistä puhuminen ei ole mielekästä, kun aiheena on jokin kulttuurievoluution piirre, koska niille ei ole geenejä. Ihmisen peritötekijät antavat aivot, jotka ovat kyenneet ja kykenevät (yhdessä muiden kanssa) kulttuurievoluutioon. Siis myös lukemiseen. Piste.
Ilmaisen huolettomuuteni internetin vaikutuksesta toisella tavalla: Aivotutkijat kartoittavat aivojen toimintaa eri tilanteissa ja saavat sillä lailla niistä lisää tietoa. Meille muille on hyödyllisempää pohtia sitä, mihin aivojamme käytämme kuin sitä, mitä muutoksia mikin puuha niihin aiheuttaa. Aivot ovat muovautuvat eli niiden hermoyhteydet ja toimintatavat muuttuvat joiltakin osin aina, kun opimme uutta.
Lukulaitteeseen palatakseni, en pidä hyödyllisenä kulttuurievoluution piirteenä sitä, jos kaunokirjallisuuden lukemiseen ympätään "ominaisuuksia", interaktiivisuutta tai linkkejä, jollei niitä ole teokseen tarkoitettu.
"Aivot ovat muovautuvat eli niiden hermoyhteydet ja toimintatavat muuttuvat joiltakin osin aina, kun opimme uutta."
Kiitos, Juhani, tuo oli sanottu niin selvästi, että sen ymmärtää kuka hyvänsä.
Hauska juttu: Nicholas Carrin kirjan varsinainen alaotsikko on "Miten internet muuttaa ajattelumme, lukemisemme ja muistamisemme tapaa". Se on aivan fiksu alaotsikko, vaikkakin tieto käsiteltävästä asiasta on varmaan vielä puutteellista. Kirjan kannessa alaotsikko on muuttunut lööppimuotoon: "mitä internet tekee aivoillemme". Lööppimuotoa käytetään kirjan mainoksissa ja esim. Amazonin antamassa nimikkeessä.
Mitä pitsinnypläys tekee aivoillemme? Mitä postimerkkien keräily tekee aivoillemme?
Patriot,
luku- ja kirjoitustaidoton Kaarle Suuri (742 – 814) uudisti lainsäädäntöä ja talouselämää. Hänen kirjurinsa kirjoitti hänen muistelmansa. Kirjurit olivat arvostettuja ammattilaisia. Heidän käsialastaan saa yleensä hyvin selvää. Se oli parhaimmillaan "kuin painettua".
Urho Kekkonen eli 1900-1986. Vertaa Kaarle Suurta ennemminkin Urho Kekkosen luku- ja kirjoitustaidottomiin esi-isiin.
Varmaankin näillä älykkäillä ihmisillä oli suullista perimätietoa, runoja, lauluja, kronikoita, jotka säilyivät sukupolvesta toiseen ulkomuistissa, josta aivotutkija Wolf kirjoittaa. Valitettavasti heillä ei ollut kirjuria, sillä ulkomuisti heikentyi vähitellen, ja osa henkisestä perinnöstä katosi.
Lukulaite
on ihan hyvä idea. Kaikilla ei ole asunnossaan tilaa tuhansiin kirjoihin. Allergiset kärsivät kirjojen pölystä.
Monet hakevat netistä kuvia ja lisätietoa lukiessaan tai luettuaan kaunokirjallisuutta. Eikö se ole aika normaalia?
Joistakin kirjoista on jo esittelyssä tällaista tietoa
http://www.romanpayne.com/r...
Minusta tuollainenkin on hyvä idea.
"Mitä pitsinnypläys tekee aivoillemme?"
Neulojien älynlahjoja epäillään usein. Sanoihan jo teräväkielinen Edith Sitwell Virginia Woolfen olevan vain "kaunis neuloja".(Vrt maalaus neulovasta Virginiasta.)
Neulominen pitää vireänä. Kuten sanaristikot, Scrabble ja ristipistojen ompeleminen se treenaa aivoja, kasvattaa uusia aivosoluja ja vahvistaa entisten välisiä yhteyksiä. Se voi estää dementiaa.
Eikö juuri kirjailijoiden kannata kaikin tavoin pitää aivojaan kunnossa?
Huomasin, että määrittelin kaiken tämän aivopuheen keskellä ihmisen perimän kulttuurievoluutiolle antamat eväät vajaasti. Ei vain aivot, vaan myös kyky aivojen, silmien ja käsien yhteispeliin. Ilman niitä ei olisi syntynyt työkaluja, luolamaalauksia, kirjoitusta, Michelangelon Davidia, Rahmaninovin III:tta. Eikä pitsiä.
Ei kai hyppelehtivästi lukeminen aina pinnallista ole? Muutamat kirjat tuntuvat eestaas hyppimistä suorastaan vaativan. Kutsun tätä lukijan omaksi editoinniksi. En tiedä, miksi J.M. Coetzee sitä kutsuu. Mutta pidän ainakin omalla kohdallani mahdottomana lukea "lineaarisesti" Huonon vuoden päiväkirjaa.
Lienee koko lailla eri asia, hyppelevätkö aivot paikasta paikkaan luettavana olevaa teoksen sisällä vai onko tarjolla koko ajan linkkejä, jotka vievät tyystin muualle, luettavan tekstin ulkopuolisiin maailmoihin.
Hmm. Yritän pitää leipäläpeni kiinni ainakin pikkuseikoissa koska aina nousee helvetillinen mekkala, mutta tuosta Jarmon kommentista:
Jos tuo onnistuu, on todennäköistä, että kirjailija on huippuälykäs. Mm. Robert Musil kirjoitti tavalla, jossa älyllisyys on kaiken aikaa läsnä, samoin Shakespeare: Hän lateli jatkuvasti huokioita, jotka A/ Sopivat tarinan tilanteeseen B/ Myös elämään kokonaisuudessaan. Tämä onkin eräs poikkeuksellisen ajattelijan keskeinen tunnusmerkki: Kyky löytää hallitseva logiikka.
On selvää, että kovin pirstoutunut aforistiikka ei välttämättä romaaniin sovi, koska teeman on pysyttävä kasassa, ja oikein ytimekkäät lauseet jäävät lukijan mieleen kummittelemaan ja hän taas uskoo niihin helposti enemmän kuin kirjoittaja tarkoitti. Tästä syystä katson, että itse asiassa kaikkein laadukkain romaanirakenne on harvinaislaatuisen kekseliäs metafora tai realistinen kuvitelma, satumainen entäs jos – tarina tms. joka kohdentaa erittäin tarkasti aforistiikkansakin (ja esseet, runot, jos niitä käytetään) teemaansa siten, että ne tavallaan sivuovina voidaan johdattaa toisiin, laajempiin kokonaisuuksiin. (ongelmana on tietysti jokaisen lukijan persoonallinen kokemus olemassaolosta: Joku asia tuntuu pelkkänä viitteenä tutummalta kuin tarkka, laaja kuvaus jostain ihan tuntemattomasta) Tämä on tietysti haasteellista, erittäin. Mutta juuri siksi se kiehtookin.