Teimme viime vuonna lukijatutkimuksen. Sen mukaan Parnasso on tilaajiensa mielestä ennen kaikkea arvostettu, laadukas, asiantunteva, ajankohtainen ja älykäs. Se on hienoa.
Mutta saman tutkimuksen mukaan Parnassolta puuttuu intohimoa ja huumorintajua. Siinä on haastetta meneillään olevalle lehtiuudistukselle. Kirjallisuuteen kohdistuvan intohimomme on syytä näkyä lehdessä paremmin.
Vai ovatko tutkimushenkilöt ovat ymmärtäneet sanan “intohimo” väärin, luulleet sen tarkoittavan punaisia huulia ja peiton alta vilahtavaa pohjetta? Sellaista ei Parnassosta juuri löydy, ei uudistuksen jälkeenkään.
Olen lupaillut lehdele pientä kasvojenkohotusta. Luvassa näyttäisi sittenkin olevan hiukan isompi uudistus, ja se tuntuu erittäin innostavalta.
{ 13 kommenttia… lue ne alta tailisää omasi }
Ei kai kukaan ole niin rajoittunut, että pitäisi pelkkiä punahuulia intohimon synonyymina. Himo on sitten asia erikseen, eikä sekään noin rajaudu.
Enemmän älyllistä kunnianhimoa.
Toivottavasti emme näe jatkossa kuitenkaan mitään huumori-Parnassoa. Joidenkin asioiden toivoisi säilyvän muuna kuin “hömppänä”.
Intohimoa on sitten moneen junaan – eivätkä ne todellakaan aina liity pohkeisiin….
Pienoiskirjailija tuossa edellä tekikin mainion havainnon
Huumorintaju ei tarkoita hömppää ja vitsikkyyttä, pinnallisuuttakaan.
Jospa Parnasso rupeaisi maksamaan kirjoittajille huumorilisää? Vaikka 10 % normaalin palkkion päälle.
Jaa, mutta pitäisikö tehdä oikein huumoripitoisuustaulukko? Niin ja tietysti huumorimittari – mitataanhan nykyään esimerkiksi rasvaprosentti nopeasti ja kätevästi.
Toive: jättäkää huumori, nyt sitä on kaikkialla. Stradassa, A-studiossa, Ajankohtaisessa kakkosessa. Huumorista on tullut tilkettä, jätettä, light-levitettä – tuntuu ettei kohta kukaan usko asiaan, näkemykseen, leikkaukseen, tietoon. Huumori on simpukan sisällä, valmiina, ei sitä kannata mihinkään lisätä.
Miksi nyt puhutaan huumorista kun päätoimittajan mukaan kyse oli huumorinTAJUN koetusta puutteesta. Kukaan ei ole kaivannut väkisinnauramista, sen sijaan ihmillinen, lämmin ja ihmisläheinen huumorintaju näennäisintellektuellin tosikkouden ja tärkeilyn vastakohtana voisi hyvinkin olla tarpeen meille kaikille. Ei se tarkoita asiantuntemuksen ja älyn hylkäämistä. Ja jos huumorista on jossain muualla tullut tilkettä, voisi sen arvon myös palauttaa käyttämällä sitä oikein .
Intohimottaisi päästä tervaamaan ja höyhentämään Hesaria. On se niin ihmelehti. Kaikkien maalimoiden historioiden suurin lehti suhteessa väestöpohjaan: kymmenisen prosenttia. Sitä ei liene ylitetty, paitsi ehkä Pravda, silloin kun Radio Moskova antoi koordinaatit ja merisään.
Mutta jos on aina elänyt varjossa, vie aikansa valoa nähdä, kun iso puu rojahtaa vierestä . Varsinkin ns. älyköiltä kun pitää apuraha-anomusten jättöpäiviä vahtia.
Älkää ainakaan lisätkö kuvitusta. Kanavankin tilaan siksi, ettei siinä ole juurikaan kuvia.
Huumorintaju on kuin lauluääni, sitä on tai sitä ei ole.
Huumori taas, sitähän on ilmassa kaiken aikaa niin kuin happea (onkin melkein yhtä välttämätön), mutta jos sitä alkaa haavilla pyydystää ja paketoida ja tarjoilla toisille, se muuttuu hiilidioksidiksi eli ei sitä kukaan tarvi. Siitä voi jopa myrkyttyä.
Nastan hauskoja kirjoituksia. Etenkin Pirkolla. Kiitos.
“Ne tekevät sen itse”
Antti Hyryn teksteissä on huumoria. Hiljaista, hidasta mutta palkitsevaa.
Tilasin 17 vuoden tauon jälkeen Parnasson uudelleen alkuviikosta. Ensimmäinen numero tuli jo eilen ja kyll kannatti; olipa mukava lukea lehteä, jossa on asiaa. Tekstiä….Ajatuksia….Tunnelmaa…Runojakin, mutta ei valtavia värivalokuvia eikä tarpeetonta sanahelinää.