Matti Pulkkinen on kuollut.

Nyt täytyy haudata se haave, joka minulla oli loppuun asti – että hän sittenkin vielä kirjoittaisi ja julkaisisi jotain. Joitakin vuosia sitten pyysin häneltä kirjeitse jotain tekstiä Parnassoon, mitä tahansa. Hän vastasi miettineensä asiaa vakavasti, mutta päätyneensä siihen, ettei uutta enää synny. Yhden yleisönosastokirjoituksen hän lehteemme sentään lähetti, siinä tehtiin selväksi että Ehdotus rakkausromaaniksi -romaanin päähenkilö ja Matti Pulkkinen ovat eri henkilö.

Samaakin heissä oli. Romaani kertoo, kuinka kirjailija saa aivohalvauksen ja joutuu opettelemaan kielen alusta asti uudestaan. Niin kävi Pulkkiselle itselleen alle 50-vuotiaana. Aivoräpsystä toipuessa ensimmäiset puhutut sanat tulivat kotikielellä, savoksi. Ensimmäiset lehden reunaan raapustetut kirjaimet näyttivät samalta kuin kirjoittamaan opettelevan pikkulapsen aikaansaannokset.

Matti Pulkkinen oli minulle tärkein kaikista elävistä kirjailijoista.

Hänen esikoisromaaninsa Ja pesäpuu itki oli mukana siinä kirjapinossa, jonka ystäväni Kaisa Neimala löi käteeni, kun lukiolaispoikana neljännesvuosisata sitten halusin ryhtyä kirjallisesti sivistyneeksi. Muut kirjat olivat Veijo Meren Everstin autonkuljettaja ja Hannu Ahon Taivaan mitalla, sekä jokin neljäs, joka on jostain syytä unohtunut.

Pesäpuu teki valtavan vaikutuksen. En tiennyt kirjallisuuden voivan olla niin väkevää ja kirkasta.

Muistan sanotun, että Matti Pulkkinen kirjoitti neljästi mahdottoman romaanin ja onnistui joka kerran. Esikoinen yhdisti maaltapaon ja syväluotaavan psykokirjoittamisen, toinen romaani Elämän herrat otti aiheekseen syntymää edeltävät kokemukset, Romaanihenkilön kuolema pirstoi muodon tasolla romaanin ja sisällön tasolla virallisen suomalaisen ulko- ja kehitysapupolitiikan, Ehdotus rakkausromaaniksi on häkellyttävä romaanikolossi, jossa erilaiset tekstimassat ja kerronnan tasot risteävät kaleidoskooppimaisesti.

Tein Pulkkisen teoksista proseminaarityöni ja graduni. Tapasin hänet muutamaan kertaan, muun muassa keväällä 1994, jolloin tein Demariin hänestä 50-vuotishaastattelun. Kehyksen jutulle antoi muuan teatteriprojekti: Teatterikorkeakoulun dramaturgian laitoksella oli juuri valmistumassa dramatisointi hänen viimeisestä romaanistaan – tekijänä nuori opiskelija nimeltä Kristian Smeds.

”En oikein muista niitä”, vastasi Pulkkinen, kun kysyin haastattelun aluksi hänen varhemmista romaaneistaan. Se tuntui hyytävältä, epäreilulta. Mieli, joka oli tuottanut koko kirjallisuuden olemusta ravistelevaa proosaa, oli itse joutunut pahan kerran ravistelluksi.

Nyt Pulkkiselta ei voi kysyä enää mitään, mutta romaanit ovat jäljellä. Tiedänpä ainakin sen, mitä aion lukea taas ensi kesänä.