Kun ryhdyin kulttuuritoimittajaksi, ajattelin että ammatissa pärjäisi jonkin taiteenalan kohtalaisella tuntemuksella, yliopistossa opitulla analysointikyvyllä ja kelvollisella yleissivistyksellä.
Aika pitkään niillä pärjäsikin. Mutta niin kauan kuin olen ollut alalla – eli 1990-luvun lamasta lähtien – kulttuuripuhe on yhä enemmän lähentynyt talouspuhetta. Samalla on alkanut tuntua siltä, että käydäkseen pätevästä kulttuuritoimittajasta olisi hallittava sellaiset taidot, jotka kuuluivat muinoin vain taloustoimittajille.
Kulttuuritoimittajan odotetaan havaitsevan, että Oy Kustantamo Ab on selvästi saneerattu myyntikuntoon. Hänen on vartioitava Kunnallisen Kultturilaitoksen budjetin toteutumista ja kotimaisten elokuvien markkinaosuuden muutoksia. Jos kaksi kulttuurialan yritystä fuusioituu, kulttuuritoimittajan on saman tien tajuttava niiden taseiden salat ja tulkittava pörssitiedotteiden kielipelit.
Kulttuuritoimittajan on myös osattava ynnätä yhteen taiteilijoiden myyntitulot ja apurahat, ja hänen on älähdettävä, jos joku saa ”liikaa”.
Myös taloustoimittaja reagoi, jos joku hänen seurantansa kohteista saa rahaa roimasti muita enemmän, mutta malli ei ole sama kuin kulttuurisivuilla. Talouden puolella summat ovat satakertaisia kulttuuriin verrattuna, ja reaktio on yleensä kannustava, ei tuomitseva.
Vaikka alituinen talouspuhe joskus väsyttääkin, ymmärrän toki, että talous tarjoaa kulttuurin tarkastelemiseen ihan mielekkään näkökulman. Mutta tolkku on oltava mukana, eurot ja prosentit eivät saa olla kaikki kaikessa. Lopulta taiteen arvolla ei ole muuta mittaria kuin inhimillinen kokemus.
Tämä on Parnasson 6/2011 pääkirjoitus. Lehti ilmestyyy torstaina 3. marraskuuta. Kyseisessä numerossa puhutaan – kaiken muun ohella – mm. kustantamoiden fuusioista, sähkökirjan hinnasta ja kirjailijoiden apurahoista…
{ 5 kommenttia… lue ne alta tailisää omasi }
Kirjallisuudesta löytyy lukemattomia kuvauksia hyväosaista oppimassa suomen kieltä maalta pestaamiltaan piioilta ja rengeiltä.
Elävä sanakirja tiedetäänkin kaikkein tehokkaimmaksi kielikurssiksi, niin miten älypuhelin tai tabletti elävänä “taskupiikana” mullistaa vieraan kielen oppimisen – ja lopulta myös inhimillistä kokemusta taiteen mittarina?
Kannattaa ainakin kokeilla Googlen kääntäjää, ja hämmästyä tarvetta juosta pysyäkseen edes paikallaan.
Päätoimittaja on syystäkin huolissaan kulttuurin kaupallistumisesta. Kaikki mahdollinen inhimillinen toiminta yritetään nykyisin muuttaa rahaksi, miksei siis taidekin.
“Lopulta taiteen arvolla ei ole muuta mittaria kuin inhimillinen kokemus”….
siitähän taiteen tekemisessä on kysymys, tekijän ja yleisön kokemuksista, tulkinnoista ja tunteista … Minä alan olla entistä enemmän huolissani juuri tästä kokemisesta, kun meitä ohjataan kaupallisen ”taiteen” eli kaikkialle leviävän massaviihteen kautta aina vain raaempaan väkivallan ja seksin kokemiseen … niin, ettei sekään enää tunnu miltään … niin, että turrumme kaikkeen kokemiseen, emmekä kasva ihmisinä ymmärtämään elämäämme syvemmin.
Menee se vähän toisinkin päin, sillä taloudessa puhutaan vuorostaan paljon “luovuudesta”. Mitä se nyt sitten tarkoittaakin. Myös se hillitön “kehittämis- ja innovaatiopuhe” on suhteellisen uutta siellä missä aiemmin hallitsi vain mittaava ja laskeva ajattelu. Liekö kummallakin alueella kyse siitä mistä puute?
Me tiedämme kaiken hinnan ja vaadimme halpaa, mutta yhtään emme enää tiedä minkään arvoa… vai mites se nyt menikään.
Kuka yrittää kaikkein eniten muuttaa taidetta rahaksi – ei suinkaan vain itse taiteilijat ja kirjailijat?
Ennen kulttuuriin liitettyä talouspuhetta oli yhteiskuntapuhe. Ja on vieläkin. Taiteilija ja kirjailija yrittää perustella olemassaolonsa ja toimintansa (ja apurahansa) yhteiskunnallisuuden kautta. Ikäänkuin “kannanotto” olisi jotenkin arvokkaampaa ja hyödyllisempää kuin “pelkkä” taide.
Tämä tuottaa onttoa mukapoliittisuutta ja päälleliimattuja selityksiä joiden tarkoituksena on miellyttää kulttuurinvalvojia. Jotka luonnollisesti ilahtuvat liehittelystä ja avaavat hanat.
{ 1 trackback }