“Luetut ja tuetut”, otsikoi HS:n Kuukausiliite Ilkka Kariston artikkelin, jossa tehdään seikkaperäisesti selkoa siitä, ketkä ovat 2000-luvulla saaneet kirjastokorvausapurahoja ja minkä verran.
Juttu herätti monenlaisia tunteita. On erittäin kiinnostavaa nähdä, miten rahat jakautuvat. Valaisevaa on huomata sekin, että kaikkein suurimmatkin summat ovat olleet tonnin verran kuukautta kohden. Sekö on liikaa?
Artikkelilla on populistiset piirteensä. Käydään niiden kimppuun, joiden on vaikea kartuttaa tuotantoaan nopeasti, mutta jotka tarvitsevat jostain rahaa elääkseen. Toisaalta äristään niille, jotka tekevät myyviä kirjoja mutta hakevat silti apurahaa. – Rahaa pitäisi siis antaa vain niille kirjailijoille, jotka kirjoittavat paljon mutta joiden kirjat eivät mene erityisen hyvin kaupaksi. (Sellaisia kirjailijoita on toki paljon.)
Kyllähän tuosta jutusta jonkinlainen taiteilijavihamielisyys paistoi. Mutta on silti hyvä, että tällaista tutkivaa kulttuurijournalismia tehdään. Hyödyllisimmillään sen tulokset olisivat niiden käsissä, jotka tekevät apurahapäätöksiä. Selkeä tieto kaikista aiemmista apurahoista auttaisi tekemään tasapuolisempia päätöksiä.
Minun mielestäni suurin apurahoihin liittyvä ongelma on se, että samat henkilöt tekevät päätöksiä eri rahastoissa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. He ovat useimmiten hyviä ja ansioituneita asiantuntijoita, mutta sittenkin vain ihmisiä, joilla on oma makunsa ja omat kaunansa.
{ 51 kommenttia… lue ne alta tailisää omasi }
Ilkka Kariston jutussa haastateltuna minun on pakko täsmentää asiaa: apurahoista päättävät eivät tarvitse tiedokseen tällaisia kriittisiä artikkeleita, heillä on kaikki tuo tieto käytettävänään muutenkin. Ja minä en lue jutusta populistista “taiteilijavihamielisyyttä”, vaan vilpitöntä halua kritisoida ja uudistaa jähmeää hallintoa. Sillä uudistettavaa kirjallisuuden apurahoituksessa on paljonkin.
Viime kesänä julkaistu Taiteen keskustoimikunnan raportti kertoi lukuina sen, minkä kaikki apurahoitettujen listoja seuraavat havaitsevat muutenkin: kirjallisuuden apurahojen saajan keski-ikä on 54 vuotta kun muiden taiteenalojen rahoitetut ovat kymmenen vuotta nuorempia (siis kaikki kuva, sävel, rakennus, muotoilu jne. tekijät).
Mielestäni tämä ikäpointti on Kariston artikkelin tärkeimpiä: juuri kirjallisuudessa konkarit rulettavat ja raha menee rahan luo. Totta kai kirjojaan myyvät kirjailijat kuuluvat myös apurahojen piiriin, mutta jotain rajoja siihenkin tarvitaan. Listoilla on muhkeita eläkkeitä nauttivia (ministerit, ex-yritysjohtajat), jotka eivät epäröi täyttää apurahakuponkien perustelut-kohtaa, eli nykyisenkin lain mukaan apurahan TARVE on aina pystyttävä selvittämään.
Mielestäni olisi oikeudenmukaista ja kohtuullista saada kaikkeen taiteen apurahoitukseen ratkaisujen pohjaksi hakijan tulotiedot edeltäneiltä vuosilta. Tulorajoista olisi käytävä tietysti kunnollinen keskustelu jo ennen hakua ja päätösten tekoa. Tällainen hakumenettely järjestyisi helposti ilman paperisotaa nyt kun lähivuosina siirrytään sähköiseen hakuun: napin painalluksella saataisiin verottajalta laskennallinen keskitulo vaikkapa viideltä vuodelta, jolloin kaikille taiteilijoille tyypillinen vuosittainen tulovaihtelu tasoittuisi.
Lakimuutostahan tällainen vaatisi, ja sitä paitsi koko taiteen tukemisen ajattelutavan muutosta. Meillä on tällä hetkellä käytössä niin sanottu palkitseva apurahajärjestelmä eli taiteen tuki on pikemminkin julkinen tunnustus kuin työskentelyn välttämätön edellytys. Mutta systeemiä uudistamalla sekä vuosiapurahoista että kirjastoapurahoista vapautuisi huomattavia määriä sellaisia apurahoja, joilla on aivan marginaalinen merkitys niiden nykyisille nauttijoille.
Kirjailijaliitossa on tällä hetkellä runsaat kuusisataa jäsentä ja heidän keski-ikänsä on saamani tiedon mukaan 61 vuotta. Noista jäsenistä 2000-luvulla on liittoon otettu kolmannes, eli nuorempi kirjailijakunta on viimeisen kymmenen vuoden aikana runsastunut todella paljon. Tiedetään myös että 2000-luvulla debytoineiden tekijöiden määrä on valtava. Ajattelen nyt erityisesti näitä nuorimpia sukupolvia ja heidän kirjoittamansa kirjallisuuden tulevaisuutta: nykyisten apurahojen nauttijat ovat liian usein reilusti keski-ikäisiä ihmisiä, joilla on asunto, auto ja aikuiset lapset.
Minäkin aikanaan kirjastoapurahalautakunnassa istuneena totean myös, että lautakunnalla on päätöksiä tehdessään ollut tiedossa hakijoiden muu apurahoitus. Sitä tietysti kysytään jo hakukaavakkeissa, mutta lautakunnalla on ollut muutenkin, tuoreimmatkin päätökset tiedossaan. Siihen on ollut mahdollisuus, kun jakopäätökset tehdään keväällä, jolloin muut sitä vuotta koskevat päätökset ovat jo tiedossa, esim. Kulttuurirahaston ja alueellisten taidetoimikuntien. Ne on otettu huomioon. Olenkin tavannut kutsua kirjastoapurahaa täydentäväksi apurahoitusmalliksi, se siis tukee niitä tekijöitä, jotka jääneet ilman tuntuvaa apurahoitusta esim. valtion vuosiapurahoissa tai rahastojen vastaavissa.
Mikä Hesarin jutussa jäi erityisesti uupumaan oli se, että jaettava kirjastoapurahapotti on koko ajan hiipunut, sitä mukaa kuin kirjastojen kirjahankinta on. Kokonaissummahan määräytyy prosenttiosuutena edellisvuoden hankinnoista. Karu tosiasia on että Suomen kirjastojen kirjahankinta on sitten 90-luvun pienentynyt kolmanneksella. Vastaavasti on pienentynyt jaettava kirjaastoapurahamäärä. Ja niin kuin Mervi Kantokorpi sanoi uusia tekijöitä on tullut valtavasti. Hakijoita on entistä enemmän ja jattavat yksittäiset kirjastoapurahat ovat käyneet entistä pienemmiksi.
Kantokorven kommentti vahvistaa käsitystäni, että apurahojen jaossa ei tapahdu mitään muutosta, ellei rahojen myöntäjiä vaihdeta.
“Jähmeä hallinto” on pelkkä tekosyy. Vaikka hallinto olisikin “jähmeää”, silti toiminta voi olla modernia, joustavaa ja uudistavaa.
Jos apurahojen myöntäjät tietävät järjestelmän ongelmat ja mahdollisuutensa toimia toisin, miksi he eivät sitten toimi toisin.
Uudistavaa toimintaa tässä yritetään kaiken aikaa, tosissaan, mutta valitettavasti aika yksin. Toivon että saadaan lex Arhinmäki ja verotiedot lakimuutoksella käyttöön.
Hei Mervi,
ymmärränkö oikein jos ymmärrän, että olet sitä mieltä että apurahoitus pitäisi sitoa kokonaan toimeentuloon?
Mielestäni oleellista on nimenomaan miettiä ja tehdä selväksi apurahan tarkoitus: onko sen tarkoitus olla (edelleenkin) osa kirjailijan toimeentuloa, kuinka suuri osa ja millä perustein? Jos näin, ehdottaisin samalla että yksittäisten apurahojen suuruuksia kasvatettaisiin siten, että niillä todella tulisi toimeen.
Lisäkysymys Mervi Kantokorvelle ja Kari Levolalle: miten koette sivutoimisten kirjailijoiden tilanteen; olisiko heidät syytä unohtaa kokonaan apurahoituksen ulkopuolelle?
Apurahan ja toimeentulon suhde riippuu kirjailijan tilanteesta. “Sivutoimisella kirjailijalla” tarkoitat varmaan kirjailijaa, jolla on virka tai muu vakinainen työsuhde. Jos kyse on vuosiapurahasta, tällaisessa tilanteessa edellytetään anottavan virkavapautta apurahakauden ajaksi.
Kirjastoapurahoissa ei nykyisellään edellytetä virkavapautta, ei edes silloin kun apurahan suuruus mahdollistaisi usean kuukauden apurahatyöskentelyn. Mielestäni myös suurempien kirjastoapuraha-anomusten kohdalla tulisi hakemuksessa kysyä, aikooko hakija olla virasta/toimesta vapaana apurahakauden aikana.
Pienempien apurahojen kohdalla tällaista ei tietenkään voi edellyttää, ei kai työnantajat edes suostuisi johonkin kahden kolmen kuukauden vapauksiin.
Mervi:
Kyllä jotkin työnantajat myöntävät parin kuukauden palkattomia vapaita. Esimerkiksi minun työnantajani. Näiden palkattomien vapaiden ansiosta olen itse pystynyt kirjoittamaan ja julkaisemaan viime vuosina. Palkattomien kausien tulonmenetykset olen voinut kompensoida kirjastoapurahoilla.
Jos on sivutoiminen kirjailija, jolla on keskituloisen ihmisen tulot ja menot, niin palkattoman vapaankin aikana täytyy maksaa ne isot henkilökohtaiset maksut asuntolainasta muihin vakiomenoihin, jotka on mitoitettu keskituloisen ihmisen tulotason mukaisesti. Ellei tienaa kirjamyynnillä isoja summia niin talous menee nopeasti pakkaselle palkattoman vapaan aikana ilman apurahaa. Lisäksi kirjatulotkin, jos niitä on tullakseen, tulevat takapainotteisesti eli ennakon puolikasta lukuun ottamatta vasta työn jo valmistuttua.
Olisi hyvä jos uudessa tilanteessakin olisi mahdollisuutta ottaa yksilökohtaisen harkinnan mukaan huomioon ihmisten elämäntilanteita, eikä tuijottaa mekaanisesti pelkkiä verotietoja. Ellei tällaista joustavuutta jatkossa ole, se tarkoittaa että minä ja kaltaiseni eivät enää voi ottaa palkattomia kirjoittaakseen kirjansa. Sitten on vain joko tai: jääminen puhtaaksi apurahakirjailijaksi tai silloin tällöin julkaisevaksi palkkatyön orjaksi. Edellinen vaihtoehto on paitsi riskialtis myös itsekäs jos on jälkikasvua elätettävänä.
Ilman muuta noin kun sanot. Ja meillä on paljonkin kirjailijoita, jotka työskentelevät kirjastonhoitajina, lääkäreinä, opettajina, taksikuskeina, varastomiehinä jne. Heidän tulonsa (keskituloisia kuten sanot) eivät tässä ole luupin alla, vaan Karistonkin artikkelissaan esiin nostamat bestselleristit. Verotiedot mahdollistaisivat just niiden kirjailijoiden ohittamisen, joiden kirjastoapurahan tarve ei ole todellinen.
“Puhdas apurahakirjailija” tai apurahataiteilija alkaa olla yhä kuvitteellisempi hahmo tulevaisuudessa, kun tekijöiden määrät kasvavat kasvamistaan. Kuvataiteilijat esimerkiksi kaikki jotka tunnen (ja tunnen monia) tekevät ja ovat tehneet opetustöitä tai muita hommia ja just elämäntilanteensa mukaan, eli eniten silloin kun on huollettavia jne.
Hyviä kysymyksiä Teemulla. Koko artikkelin herättämä keskustelu on mielestäni erittäin virkistävää ja tarpeellista. Toivottavasti systeemi uudistuu niin, että se olisi mahdollisimman reilu ja rehellinen kaikin puolin!
Terveisin kirjailija, joka todella tarvitsisi rahallista apua kirjoittamiseen, mutta ei sitä vielä ole saanut, joten joutuu tekemään osa-aikatyötä saadakseen ruista kirjoitustyöhönsä
Juu, juuri sitä tarkoitin “sivutoimisella kirjailijalla”. Kiitos vastauksesta. Pitäisi määritellä “pienen” ja “suuren” apurahan suuruudet, rajat. Se ei välttämättä ole kuitenkaan kovin hankalaa.
Kaikki työnantajat eivät tosiaan suhtaudu virkavapauteen tai palkattoman vapaan pitämiseen kovinkaan myötämielisesti. Syy voi olla yksinkertainenkin – työntekijöitä ei ole “ylimääräisiä”.
Tiedoksi noin yleisesti, itse olen juuri tuollainen “sivutoiminen kirjailija”.
MK: “kirjallisuuden apurahojen saajan keski-ikä on 54 vuotta kun muiden taiteenalojen rahoitetut ovat kymmenen vuotta nuorempia ”
Tää fakta yhdessä kustannusalan muutoksiin viimeisen 15 vuoden aikana on tehnyt kirjallisuudesta, sellaisena kuin se rakenteissa ilmenee, tunkkaista, pölyttynyttä, muovinuorekasta ja eskapistista. Huolestuttavaa on tässä vaiheessa enää se, että nuori polvi ei edes yritä pelastaa rippeitä. Maailma on valmis. Ei muuta ku hautaan.
Teemu Helteen kysymykseen vastaisin, että tuo “sivutoimisuus”, siis kirjailijana ei ole kovin yksiselitteistä. Kyllä suuri osa “vapaistakin” kirjailijoista joutuu hankkimaan elantonsa muusta kuin varsinaisesta kirjojensa tekijänpalkkioista. Kirjailijaliiton tuore tutkimus, joka kertoi samankaltaista kun viitisen vuotta sitten tehty vastaava tutkimus, osoitti kirjailijoiden keskimääräisen tekijäpalkkiotulon olevan noin 2000 euroa, siis vuodessa. Sillä ei eletä, joten kirjailijoiden, niiden päätoimistenkin on hankittava elantoaan muilla kuin kirjoilla, opetustöillä, senttauksilla jne. Siinä mielessä kysymys sivutoimisuudesta on turha: apurahan idea ja tarkoitus on se, että kirjailija voi sen turvin keskittyä kirjalliseen työhön, eli myös se vapaa kírjailija jättää muita puuhiaan. Sama pätee “sivutoimiseen” kirjailijaan.
Mervi tuolla ehdotti verotietojen käyttöönottoa apurahapäätöksiin, mutta olen samaa mieltä kuin nimimerkki Sivutoimikirjailija, että mekaaninen verotietojen tuijottelu ei olisi oikeudenmukaista ja kohtuullista. Varsinkaan se ei olisi sitä päätoimisten kirjailijoiden kohdalla, joilla vuotuinen verotettavien tulojen vaihtelu on usein melkoista.
Otetaan hypoteettinen esimerkki. Seuraavan kerran kirjastoapurahoja haetaan loppuvuodesta. Silloin käytössä olisivat verotiedot vuodelta 2010. Kirjailija on syksyllä 2009 julkaissut edellisen romaaninsa, joka myi silloin hyvin. Ennakkoa lukuunottamatta hän on saanut siitä tekijäpalkkiot keväällä 2010. Ne on kyllä jo syöty. Mutta nyt siis kirjailija ei voisi saada kirjastoapurahaa keväällä 2012, koska hänen 2009 ilmestynyt kirjansa myi sinä syksynä, ei sitten kyllä enää myöhemmin, niin hyvin.
Kari: jos luet ehdotukseni uudestaan, huomaat että ehdotan tasausta esim. viidelle vuodelle ja juuri mainitsemastasi syystä. Kaikkien taiteilijoiden tulo taiteesta vaihtelee vuosittain (kuvataiteilijalla yksityisnäyttely jonakin vuonna, toisena ei, kirjailijalla vastaavasti julkaistu teos jne.)
Ja kuten vastasin tossa edellä sivutoimiselle kirjailijalle, ajatukseni ei ole katsoa luupilla edes keskituloisten kirjailijoiden tuloja, vaan bestselleristien.
Sivutoimisuutta on monenlaista, kuten Kari Levolakin totesi. Sitä paitsi ei välttämättä ole kirjailijan työn kannalta edes ollenkaan huono asia, jos samaan aikaan kerää aineistoa työelämästä. Ei olisi myöskään hyvä, jos lähdettäisiin normittamaan, kuka saa tehdä 20 h/vko töitä ja keneltä kielletään 60 h/vko työviikot. Näinhän käy, jos ryhdytään arvioimaan kokonaistuloja – ihmisillä on erilaisia elämäntilanteita, erilaisia rahankäyttötarpeita ja erilaisia työmäärähaluja, joita on vaikea normittaa.
Tekijänpalkkioiden määrääkään ei pitäisi ajatella pelkästään palkkana kirjoittamisesta, koska niiden suuruuteen vaikuttaa niin moni muukin asia kuin kirjoittamisen määrä tai laatu. Pohjimmiltaan ne ovat palkkio uskomisesta kustantajan osaamiseen, osallistuminen tämän riskinottoon. Jos kustantaja sössii “hyvän” kirjan myynnin ja markkinoinnin, kärsijä on myös kirjailija, eikä sitä vahinkoa korvaa kukaan eikä mikään. Mielestäni tässä on iso työ mielikuvan muuttamisessa.
Apurahoja tarvitaan kai lähinnä, jotta saadaan vapautettua työaikaa teosten aikaansaamiseksi, sekä kassavirran etupainottamiseksi että täydentämään kaupallisia ansaintalogiikoita. Silloin on kohtuullista ottaa muut kirjojen kirjoittamisesta syntyneet tulot – tekijänpalkkiot ja muut apurahat – huomioon, mutta ei välttämättä kaikkia muita tuloja. En oikein ymmärrä, miksi olisi oikein, että jos vuorineuvos aikoo kirjoittaa mestariromaanin, hänen on ensin säästettävä muista tienesteistään itselleen virkavapaa, toisin kuin yhtä hyvää novellikokoelmaa kirjoittavan peruspäivärahatyöttömän? Eikö se juuri tee vuorineuvoksesta harrastaja-, ei ammattikirjoittajaa? Jolle taas harrastajana eivät apurahat kuulu muutenkaan.
Pitkä- ja määräaikaisilla apurahoilla – joiden taso ja määrä on sietämättömän alhainen – pitäisi sitten pystyä hoitamaan väistämätön sisarkysymys, eli se, millä taiteilija sitten elää (sen kokoiselle joukolle, joka maassa kulloinkin katsotaan tarpeelliseksi).
Olen Sivutoimikirjailijan tavoin ollut sivutoiminen kirjailija, ja sellainen, joka on saanut leipänsä aivan toisenlaisesta työstä kuin “vapaat” kirjailijat. Työnantajani on myöntänyt lyhyitäkin virkavapaita. Sellaisia työnantajia on, mutta toisaalta niitäkin, jotka eivät mielellään anna kirjoitusvapaata, koska ovat jo muutenkin on tiukoilla esim. joukon pienuuden tai jonkun tehokkuusohjelman takia. Pienetkin apurahat ja lyhyetkin virkavapaat ovat olleet tervetulleita, koska niiden avulla olen pystynyt paneutumaan kirjan lopputyöstöön tai muuhun voimia vaativaan työvaiheeseen.
Apurahoissa on myös se hyvä, että ne ovat kannustavia. Palkinnoiksi niitä ei pidä myöntää, siitä olen samaa mieltä. Siitä syystä kannatan myöntämisperusteiden yhtenäistämista eli puolen vuoden tai sitä pitempien saajille velvoitetta irrottautua muusta, kirjoittamista rajoittavasta työstä.
Verotietojen käytössä on sudenkuoppansa, niin kuin edellä on todistettu. Niiden lisäksi tarvitaan jokin väline eri taustojen, olojen ja elämäntilanteiden huomioonottamiseksi. Melkein kaikki kirjailijat ovat sivutoimisia, ja ilman tällaista sivutoimintaa kirjallisuutta olisi tässä maassa aika vähän. Luulen, että myös meidät, jotka saamme leipämme muunlaisesta työstä kuin Kari Levolan mainitsemista kirjailijan sivutöistä, kannattaa pitää leikissä mukana. Kaunokirjallisuudcn kirjoittamisessa tarvitaan muistia ja kokemuksia, kirjallisuutta tai dramaturgiaa lukeneet eivät pysty kuvittelemaan kaikkea maailmassa.
Kirjastoapurahassa on ymmärtääkseni ollut se hyvä puoli, että sitä myönnetään maan eri kolkissa asuville kirjailijoille (tuskin kovin paljoa ja useasti omaskustannerunoilijoille, niin kuin artikkelin yksi heitto taisi väittää). Tämäkin on tärkeää. Laskin tässä yhtenä vuonna, että Kulttuurisäätiön kirjailija-apurahoista meni päälle 80 % pääkaupunkiseudulle; hakemuksista tuli mainitulta alueelta noin puolet ja Kirjailijaliiton jäsenistä alueella asui vähän yli puolet. Samaa epäsymmetriaa olen ollut havaitsevinani myös valtion kirjailija-apurahoissa. Tämä huomio saa yleensä vastaansa väitteen, että hyvät kirjailijat asuvat pääkaupunkiseudulla. Jotain keskimääräistä laatueroa voi olla, mutta en ole varma siitä, selittääkö se epäsymmetrian kokonaan. Voi ajatella myös niin, että pääkaupunkiseudulla syntyy parempaa tekstiä, koska useampi kirjailija pystyy kirjoittamaan rauhassa pitemmän aikaa kuin lande-Suomessa. Tai että mahdollisuuksiinsa uskovat kirjailijat muuttavat, tilanteen havaittuaan, pääkaupunkiseudulle, tai jäävät sinne opiskelunsa päätettyään. Kaikki eivät kuitenkaan voi tai halua muuttaa Hesaan tai sen liepeille, enkä usko, että tässäkään tiukka keskittäminen on hyväksi. Kontulasta tai Espoosta käsin on vaikea kuvittella Toholammin, Vaalan tai Inarin oloja.
Tämä kirjoittamani ei pidä sisällään toivetta, että pääkaupunkiseutu ja muu Suomi saataisiin taas tukkanuottasille, tai väitettä, että pääkaupunkiseudulla kaikkien kirjailijoiden taloudellinen tilanne on hyvä.
Juhani, onko esimerkiksi Suomen Kirjailijaliiton uusimmassa johtokunnassa havaittavissa minkäänlaista epäsymmetriaa, ja liittyykö tämä taas millään tavalla alkuperäiseen Papinniemen otsikkoon “Tukemisesta”:
Vuokko Tolonen TAMPERE
Jyrki Vainonen TAMPERE
Sari Peltoniemi TAMPERE, Lempäälä
Tittamari Marttinen HELSINKI
Tommi Melender HELSINKI
Hannu Niklander HELSINKI-TURKU, Karkkila
Joni Pyysalo TURKU
Irja Sinivaara KOTKA
Tuula-Liina Varis JOENSUU
Jouni,
en saa aivan kiinni siitä, mitä tarkoitat. Keskustelussa on pohdittu sitä, miten voitaisiin kirjastoapurahoja jakaa mahdollisimman tasapuolisesti ja niitä todella tarvitseville. Päätoimittaja kirjoitti mm. näin: “On erittäin kiinnostava nädä, miten rahat jakautuvat.” Jakautumista on syytä tarkastella monesta näkövinkkelistä.
Kirjailijaliiton johtokuntaan en ottanut kantaa.
On jotensakin nurinkurista, että kokovuotista apurahaa (1500 e/kk) nauttivat jäävät paitsi kirjastoapurahoista, mutta ruhtinaallisia tekijänpalkkioita tai palkkaa saaville niitä voidaan myöntää. Ei tunnu kovin tasapuoliselta.
Yritän suomentaa savosta:
Kun Suomen Kirjailijaliiton johtokunta on alueellisesti epäsymmetrinen, tuskin muutkaan päätökset tulevat olemaan sen symmetrisempiä. Kirjastoapurahaan tämä liittyy niin, että opetus- ja kulttuuriministeriön asettamassa kirjastoapurahalautakunnassa kirjailijaliittoa ovat edustaneet Risto Ahti (Tampere) ja Markku Turunen (Tampere).
Tässä vielä koko Kirjailijoiden ja kääntäjien kirjastoapurahalautakunnan kokoonpano:
Puheenjohtaja
Riitta Kaivosoja, ylijohtaja
Varapuheenjohtaja
Mervi Kantokorpi, kriitikko, tutkija, Raasepori
Jäsenet
Risto Ahti, kirjailija, Tampere
Annikki Ellonen, dramaturgi
Juhani Lindholm, suomentaja, Järvenpää
Maaria Linko, VTT
Osmo Pekonen, filosofian tohtori, Jyväskylä
Markku Turunen, kirjailija
Gungerd Wikholm, kirjailija
Varajäsenet
Ahti Ahonen, teatterinjohtaja, Oulu
Riina Katajavuori, kirjailija, Helsinki
Lasse Koskela, päätoimittaja, Vantaa
Bodil Lindfors, kirjailija, Turku
Tittamari Marttinen-Envall, kirjailija
Olli Mäkinen, informaatikko
Rauna Paadar-Leivo, kirjailija
Tarja Roinila, suomentaja
Jaakko Tapaninen, toimittaja
Kiitos, hidas keskipohjalainenkin jo ymmärsi.
Jossain siellä meistä pohjoisessa päin Kaleva-niminen sanomalehti on julkaissut perjantaina 23.9. “mainion jutun sivulla 21 valtion kirjallisuuden apurahapoliitiikasta”. Oulun kirjailijaseuran blogin mukaan: “Toimittaja Pia Kaitasuon juttu pureutuu aiheeseen ja hän kirjoittaa meille kirjailijoille oleellisista asioista.” Juhani, luetaanko Ilmajoella vain Ilkkaa, tai voisiko joku muu kertoa tästä jutusta lisää, kun ainoaksi tietolähteekseni täällä etelän puolessa jää vain tämä linkki: http://oulunkirjailijaseura.blogit.fi/kaleva-ja-apurahapolitiikka/
Valitan, Kaleva ei enää meille tule. Kalevan nettisivuiltakaan en löytänyt juttua. Lienee Kaleva Savossakin kirjastoissa?
Katsotaan nyt, onko kirjastomäärahoja lehtihankintojen osalta supistettu. Tuoreimpien supistelujen jälkeen Kuopion kaupungin pääkirjaston lehtilukusaliin jäi ilmestymättä muun muassa runouslehti Tuli & Savu.
Niin kirjastomäärärahojen ohjautumisen, viestiketjun aiheen puolesta kuin kaikin puolin muutenkin hieno asia, että runoilija Tomas Tranströmer sai kirjallisuuden Nobelin.
“Valaisevaa on huomata sekin, että kaikkein suurimmatkin summat ovat olleet tonnin verran kuukautta kohden. Sekö on liikaa?”
Tämä on olennainen pointti. Kaivelin pari päivää sitten Kemppisen blogissa käytyä keskustelua varten Suomen yleisten kirjastojen tilastoja ja vertailin kirjastoapurahoja ja lainauskorvauksia kirjastojärjestelmän kuluihin. Pahoittelut tuplapostauksesta, mutta ehkä tämä kiinnostaa joitakuita täälläkin:
1) Vuonna 2010 kirjastoapurahoja jaettiin 2,9 miljoonaa. Samana vuonna itse kirjastolaitokselle tuli toimintakuluja sata kertaa enemmän eli 298,5 miljoonaa, mistä henkilöstökulujen osuus oli noin 55 %. Kirjojen hankintakulujen osuus oli vain 8,6 % eli 25,6 miljoonaa. Johtopäätös: julkinen talous ei ole kaatumassa siksi, että kaikki raha menee runokokoelmiin, joita kukaan ei lainaa, ja niitä kirjoittaville runoilijoille. Päinvastoin, ketään kiinnostamattomat kirjat ovat kirjastoillekin lähes yhdentekevä kuluerä.
2) Kuukausiliitteen jutun mukaan peräti isot rahat menevät J.K. Rowlingille Sanaston lainauskorvauksina – 2 senttiä per lainaus. Vuonna 2010 kirjastokäynnin hinta eli toimintakulut per fyysisten kirjastokäyntien määrä oli noin 5 euroa 67 senttiä. Yksittäisen lainauksen hinta samaan tapaan räknättynä oli 3 euroa 10 senttiä. Hmm… Kirjastot toki tekevät nykyään paljon muutakin kuin antavat kirjoja lainaksi, ja lainauksista vain 73 % on kirjoja (DVD:n ja Blu-Rayn osuus on 8 % ja musiikkiäänitteiden 7 %), mutta silti voitaneen arvioida, että kirjastolaitoksen kulurakenteessa tekijänoikeuskorvausten tilitykset ovat mittakaavaa pieru Saharassa.
http://tilastot.kirjastot.fi/fi-FI/vuositilastot.aspx
Samaa mieltä TR:n kanssa siitä, että nurinkurisuudet ja kummalliset epäjohdonmukaisuudet pitäisi saada kitkettyä pois. Tosin ajattelen niin, että kokovuotista apurahaa saava eroaa palkansaajasta sillä, että palkansaaja saa palkan tehdystä mutta apuraha ei kai ole palkkaa?
Kuten edellä hienosti todettiin, on “sivutoiminen kirjailija” aika monikäsitteinen määritelmä; sivutoimisia kirjailijoita on paljon ja erilaisia.
Kysynkin, miten eroaa apurahojen valossa kuukausipalkkatyötä erikseen tekevä kirjailija “kokopäiväisestä” kirjailijasta, joka kenties jonkinlaisena freelancerina romaanikäsikirjoituksen ohessa kirjoittaa kolumneja, artikkel eita tai yksittäisiä novelleja aikakauslehtiin ja tekee muita puhdetöitä pärjätäkseen? Eikö kumpainenkin yritä vain pärjätä.
“Samaa mieltä TR:n kanssa siitä, että nurinkurisuudet ja kummalliset epäjohdonmukaisuudet pitäisi saada kitkettyä pois.”
Olen samaa mieltä. Mutta en keskeisesti vain rahojen suhteen (mihin keskitytään) vaan terveiden arvojen (mihin ei)
Ei. Apuraha ei ole palkkaa. Eikä edes raha julkaistuista teoksista. Palkkaa on hupi, jota saa työtä tehdessään. Sitä ei voi korvata mikään loppupään palkinto. Se palkitsee koko matkalta..
“Kirjastoissa pidetään lämpöä päällä, jotta tietokoneet eivät vilustu.” -Paavo Haavikko
Kysyisin Kantokorvelta, että miksi lautakunta ei huomioi myönnöissään kriteereissään mainittua “tuotannon vaihetta”? Oma tuotantoni on vain lisääntynyt vuosi vuodelta, mutta olen saanut joka vuosi aivan samansuuruisen pienen potin, joka ei todellakaan vastaa työmääriäni. Toivon tasapuolisuutta myös tässä suhteessa jakoon! Toimitus- ja käännöstyöt ovat myös omaa kirjallista tuotantoa! P.S. Olen suomalaiskirjailijaksi myös poikkeuksellisen kansainvälinen, mutta se ei lienekään täällä hyve, pikemminkin aivan päinvastoin.
Tietokirjailijoiden pottia pitäisi myös lisätä! Koettakaa itse kirjoittaa tietokirja ja miettikää, miten 1000 euroa siitä vastaa yhtään mitään.
Ensin kommentti Kari Levolalle, joka arveli tuossa ylhäällä kirjastoapurahojen määrärahan hiipuneen:
Taiteen keskustoimikunnan antamien tietojen mukaan näin ei ole käynyt ainakaan 2000-luvulla. Kun määräraha oli vuonna 2000 2,3 miljoonaa, se oli suurimmillaan 2009 2,95 miljoonaa (SKR:n kirjatalkoot). Kasvua on 27% eikä inflaatio ole sentään noin suuri.
Anonyymi nimelllinen:
Kantokorven olisi helpompi vastata, jos tietäisi mistä kansainvälisesti merkittävästä tuotannosta puhutaan. (Yhteystietoni saa tarvittaessa Taiteen keskustoimikunnasta.) Samaa mieltä olen kanssasi tietokirjailijoiden määrärahan mitättömän pienestä osuudesta, samoin kääntäjien osuus tulisi olla huomattavasti tuntuvampi.
Järjestelmän kriittisen arvioinnin ja kehittämisen yksi este näyttää olevan niin sanottu vertaisarviointi. Kirjailijat eivät ole halukkaita esittämään näkemyksiään (ainakaan omalla nimellään) systeemistä, jossa ovat itse mukana rahan jakajina ja mahdollisina hakijoina. Mielipiteitä varmasti silti on ja niiden huomioiminen olisi tärkeää järjestelmän uudistamiseksi.
Kritiikki näyttääkin tässä tilanteessa jäävän toimittajien ja kriitikoiden tehtäväksi. Vaikka olen HS:n avustaja, sanon silti että lehti on vuoden mittaan nostanut kissaa pöydälle tosissaan ja tehnyt merkittävää kulttuurijournalismia.
Merville vielä, että kirjastojen kirjahankinta romahti 90-luvun lopulla, sen liki kolmanneksen. 2000-luvulla hiipuminen on ollut hillitympää. Tuo SKR:n kirjatalkoot oli tietysti mainio piristysruiske. Eikä SKR sitä huvin vuoksi toteuttanut, vaan taustalla oli huoli juuri kirjastojen kirjahankintojen hiipumisesta. Ideahan oli hieno, tukea saivat kunnat, jotka sitoutuivat itsekin panostamaan kirjahankintaansa. Sen takia iso osa kunnista jäikin kirjatalkoista paitsi, kun ne eivät kriteerejä täyttäneet.
Kari: “romahti 90-luvun lopulla”. Kärsivällinen (lue: erinomainen) taidesihteeri Seppo Kauhanen jaksaa tuottaa faktaa apurahakeskustelun tarpeisiin ja esittelen sen tässä:
1997 määräraha oli 2.30627 e ja siitä se nousi vielä 1998 74020e eli 2.380247. Sitten tosiaan tuli takapakkia 1999 eli määräraha putosi 62465 euroa = 2.317882. Tuo reilu kuusikymmentätonniako on se iso romahdus?
Sen jälkeen on näet pelkkää kasvua vuosittain, useita kymmeniä tuhansia, esimerkiksi 2002 määräraha oli 2.411540 ja seuraavana vuotena 2003 siihen heilahti pitkälle yli sata tonnia lisää eli 2.552690. Ja kasvu jatkuu mainiosti: 2008 eli vuotta ennen SKR:n buustausta määräraha oli 2.662912 ja sitten 2009 hienot 2.950789. Sen jälkeen pientä laskua, mutta vuonna 2011 oltiin vielä hienosti 2,9 miljoonan pinnassa.
Eli ei mitään aivan mahdotonta dramatiikkaa.
Eli ei mitään katastrofaalista mielestäni.
En ole puhunut “merkittävästä”, tämä on Kantokorven oma epiteetti, olen puhunut kansainv’älisyydestä eli esim. esiintymisistä ja lehtijulkaisuista, joita on paljon enemmän Suomen ulkopuoella kuin Suomessa.. Mutta ehkäpä kyse onkin siitä, ettei tuotantoani – vaikka se lisääntyykin jatkuvasti – ei katsota merkittäväksi ja siksi sitä tuetaan pikkusummin? Nimimerkki “selkä vääränä sinun on kontinnenttia kantamasi”. P.S. Nimi ei ole olennainen täsäs kysymyksessä, näin vastaisivat Parnasson vakionimettömätkin. Periaate – “tuotannon vaihe” – ja laajuus on. Julkaisen lisäksi epäkaupallista kirjallisuudenlajia.
P.P.S. Ja kerrankin olen samaa mieltä nimimerkkien kanssa: ei asiallisia kommentteja pidä sivuuttaman, vaikka ne on tehnyt nimimerkki.
Vastaisin mielelläni myös nimimerkille, jos tietäisin mistä “tuotannon vaiheesta” ja “laajuudesta” puhutaan.
Mervi, minä olen puhunut kirjastojen kirjahankinnan romahtamisesta, joka tapahtui 90-luvun aikana, eikä ole sittemmin korjaantunut, vaikka tosiaan esim. SKR on asiassa tempaissut. Suoraan verrannollinen kirjastoapurahoihin se on tietysti siinä, että vuosittain jaettava kirjastoapurahapotti määräytyy suoraan edellisvuoden kirjastohankinnoista, on 10 prosenttia niistä. 90-luvun alussa se oli nykyrahaksi muutettuna noin 3 miljoonaa euroa, vuosikymmenen lopulla enää tuo vähän reilut 2 miljoonaa.
Se, että kirjastoapuraha on säilynyt ja hiukan kasvanutkin 2000-luvulla, ei tietysti kerro siitä, että kirjastojen kirjahankinta olisi kasvanut, vaan enemmänkin siitä että kirjojen hinta on tuona aikana kasvanut. Ja onhan se rahanarvokin muuttunut. Jokainen voi mietiskellä mikä olisi tuo vuoden 1991 3 miljoonan euron arvo tänä päivänä. Mittasuhdetta saa hyvin vertaamalla mikä oli yksivuotisen apurahan suuruus vuonna 1991 ja mikä se on nyt.
Ihan oma lukunsa on 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla toteutettu sinänsä erinomainen ja tärkeä apurahojen eläkeuudistus. Siis että apurahan saajat maksavat saamastaan apurahasta osan eläkemaksuihin. Sen tullessa valtion taiteilija-apurahoja korotettiin niin, että tuo eläkeosuus sisältyy maksettaviin apurahoihin. Kirjastoapurahoissa asiaa ei huomiotu, siis pottia ei kasvatettu, niin että nyttemmin osa apurahapotista menee suoraan eläkemaksuihin.
Faktoja poytaan, eli julkaistut kirjat:
2007 omia kirjoja 2, yksi toimitustyo
2009 kolme omaa kirjaa, yksi kaannos
2010 yksi kirja
jatkuvasti esiintymisia ulkomailla, myos toimitustoita ulkomaille
Kirjastoapuraha on silti pysynyt koko ajan samansuuruisena, 4000 eurona. Pidan tata tuottavuuden lisaantymiseen nahden kohtuuttomana. En ymmarra, miksi nimellani olisi niin suuri merkitys asiassa. Kirjoitan runoja ja tietokirjoja. En nauti vuosiapurahaa.
On tarkeaa nostaa esiin myos minun kaltaisiani esimerkkeja naiden suurpottien kahmijoiden lisaksi. En tieda, kuinka kauan jaksan tehda tyota myos muiden hyvaksi, koska kirjastoapurahan suhteen asemani on kohtuuton.
OK Kari, toi 90-luvun alkupuolen määrärahahistoria oli mulle tuntematonta seutua, omakohtaisesti olen seurannut kirjastoapurahojen jakoa ja määrärahan kehitystä vuodesta 2006 lähtien.
Anonyymi: Olisiko mahdollista, että lautakunta ja kaunokirjallinen/tietokirjallisuuden jaokset eivät tunne tuotantoasi? Jos esimerkiksi julkaiset omakustanteita, tarvepainettuja teoksia tai kustantajasi on pieni marginaalin kustantaja, kannattaa ehdottomasti liittää hakemuksen mukaan viimeksi julkaistuja teoksia. Erityisen tärkeää tämä on, jos tekijä on nuori/ensimmäisiä teoksiaan julkaiseva. Silloin on hyvä liittää mukaan myös teosten mahdollisia arvioita.
Olen yrittänyt levittää tätä teosliitteiden viestiä, sillä varsinkin nyt kun julkaisemisen muodot ovat muuttuneet ja pienpainatteet runsastuneet, saattaa hyvinkin käydä niin, ettei kukaan tunne teosta/teoksia, joihin hakemuksessa viitataan.
Ja vielä: teokset palautetaan takaisin tekijälle haun jälkeen, eli kustannuskysymyskään tämä ei ole. Vertailun vuoksi: kuvataiteen näyttöapurahan haussa on tarkoin määritelty, miten paljon ja minkälaatuista kuvamateriaalia hakemuksen tueksi on liitettävä. Näin sen tähden, ettei voida edellyttää jakajien tuntevan kaikkea näyttelyissä esitettyä taidetta tai vastaavasti lukeneen kaikkea julkaistua kirjallisuutta.
Mervi Kantokorpi: Sepäs sattui, että apurahojen hakulomakkeissa ei puhuta näytekappaleiden toimittamisesta sanaakaan, kun ei siitäkään, että pitäisi liittää mukaan kopiot edellisvuosien verotuksesta.
Tilinumero kyllä pyydetään, etukäteen, mikä on erittäin omituista, kun ottaa huomioon, kuinka harva tässä lotossa voittaa. Mitä ne niillä tilinumeroilla ja henkilötiedoilla oikeasti tekevät?
Anonymous Delivers:
Nyt olet ymmärtänyt väärin: ainoastaan lämpimästi suosittelen teoksen liittämistä hakemukseen, jos on syytä olettaa ettei sitä tunneta, ainakaan laajasti. Se ei siis ole pakollista. Pakollisia liitteitä ovat ainoastaan selvitys aiemmasta taiteellisesta toiminnasta (= cv ja teosluettelo) + työsuunnitelma.
Ja verotietoja ei kysytä vielä missään apurahahakemuksissa, tässä on vasta yritetty keskustella mahdollisuuksista siirtyä sellaiseen käytäntöön joskus tulevaisuudessa.
Osa runoistani on julkaistu tarvepainattamoilla, tietokirjoja ei. En ole tuotantoni alussa, kuten määrät ja tekemisetkin mielestäni kertovat. Mutta kiitos vinkistä, jos kirjat palautetaan, tätä kannattanee koettaa.
Mikä ihmeen teos kannattaisi liittää esim. kirjastoapurahahakemukseen? Olen ymmärtänyt, että kirjastoapurahaa haettaessa on oltava väh. yksi teos julkaistuna ja että kirjastoapurahaa haetaan “kirjalliseen työhön”. Vai haetaanko kirjastoapurahaa tai muita apurahoja ns. “takautuvasti” eli niillä teoksilla ja teoilla joita on jo tehnyt?
Marginaalin marginaalissa kirjoittavalle on aika potti laitella kaikenlaisten hakemusten kylkeen vielä teoskappaleita postikuluineen. Nurinkurista hakea apurahaa, joiden hakemiseen menee fyrkkaa, varsinkin kun päätöksenteko apurahojen suhteen on kuitenkin melkoista lottorallia.
Kuten tuolla Tkt:n sivuilla sanotaan kirjastoapurahojen kohdalla, niin “hakemuksia käsiteltäessä kiinnitetään huomiota aikaisempaan tuotantoon ja nykyiseen luovaan työvaiheeseen sekä työsuunnitelmaan.”
Mutta kaikkien hakijoiden aikaisempi tuotanto ei välttämättä ole tuttua lautakunnalle/jaokselle, ei etenkään jos hakija on nuori/tuotantonsa alkuvaiheessa kuten tuolla edellä sanoin. “Marginaalin marginaalissa kirjoittava” tuntuisi varsinkin olevan sellainen tekijä, jonka kannattaisi teosliittein esitellä tuotantoaan hakemuksessa. Esimerkiksi tarvepainatettujen teosten ja omakustanteiden kohdalla suosittelen lämpimästi teoksen/teosten hakemukseen liittämistä. Mutta se on siis vapaaehtoista, ainakin toistaiseksi.
Eikä tietenkään koko tuotantoa tarvitse lähettää, vaan esimerkiksi pari viimeksi julkaistua. Ja kuten sanoin, teokset palautetaan haun jälkeen. Postikuluissa voivat helsinkiläiset säästää kävelemällä Maneesikadulle, toispaikkakuntalaiset joutuvat käyttämään maapostia elleivät saa kuriiria avukseen. Ymmärtääkseni parin vuoden sisällä saadaan käyttöön sähköinen haku ja silloin tämä rumba helpottuu.
Toistan vielä senkin, että esimerkiksi kuvataiteilijat ovat apurahoja hakiessaan jo ties kuinka kauan joutuneet esittelemään teoksiaan tarkasti ohjeistetulla materiaalilla. Siitä on vaivaa ja kuluja, mutta se on ainoa keino perehdyttää lautakunta/jaos “aikaisempaan tuotantoon”.
On hyvä että näitä avataan. Tämä “hakemuksia käsiteltäessä kiinnitetään huomiota aikaisempaan tuotantoon” kun ei ihan avaudu, ainakaan minulle, kehoituksena lähettää yksi-kaksi viimeisintä teosta apurahalautakunnalle.
Tämä lienee oma esimerkkinsä jo pelkästään sille, miksi läpinäkyvämpää toimintaa peräänkuulutetaan. On oikeastaan järkyttävää, ettei selvempiä ohjeita saada julki.
Mitä sitten tarkkaan ottaen teoksista luetaan, mitä tarkoitusta vasten, jos ajatellaan, että julkaistut teokset eivät ole omakustanteita? Oletan, että kun teoksen/teokset apurahalautakunnalle lähettää, ne myös luetaan ja lukemisen lopputulema eli mielipide vaikuttaa apurahan myöntöön? Mitkä seikat vaikuttavat? Olisi mielenkiintoista tietää tästä enemmän; voisiko sitäkin avata lisää?
Mervi Kantokorven vastaus on valaiseva, mutta samalla kuvastaa kirjallisuuspolitiikon asennetta: vähättelyä.
Mervi, olet itse todennut useassa yhteydessä tarvepainattamoiden (mm. Poesian) julkaisevan laaturunoutta. Miksi myönnöt eivät sitten vastaa tätä näkemystä, eli miksi teoria ei suhteudu käytäntöön?
Kuten sanoin, en ole aloittelija, olen piireissä tunnettu, ja kannan tosiaan yhden kielialueen runoutta lähes yksin harteillani , olen vetänyt monia kansainvälisiä kirjallisuusprojekteja, olen julkaissut mm. hyvissä amerikkalaisissa kirjallisuuslehdissä (joissa on korkea julkaisukynnys), esiinnyn aktiivisesti ulkomailla monellakin taiteenalalla jne. Mutta näitä ei Suomessa lasketa meriiteiksi vaan tekomäärään (ja väitän: laatuunkin) suhteutettuna dismeriiteiksi.
Olen ajatellut usein hirtehisesti, kuinka kulttuurin ymmärryksen taso yhteiskunnassa näkyy suoraan niistä mekanismeista ja nimityksistä, joita politiikka ja hallinto käyttää.
Stipendeillä töitä tekevien eläketurva saatiin lopulta kuntoon liittämällä heidät – maatalousyrittäjien eläkevakuutukseen. Vuoden 1950 mallinen yhteiskuntamme siis ymmärtää täydellisesti, millaista elämää elää se, joka nousee viideltä lypsämään lehmät, mutta tieteellisen tutkimuksen tai taiteellisen työn suorittaminen on vieras ajatus, eikä sellaisella toiminnalla ole mahdollisuutta esiintyä omana itsenään innovaatio-Suomessamme. Se tulee käsitetyksi vain, jos se rinnastetaan johonkin muuhun, oli rinnastus luonteva tai ei.
Sarjakuva on taidehallinnossa sijoitettu muotoilun lokeroon. Jos tämän ottaisi kirjaimellisesti (sarjakuva onkin muotoilua), niin sarjakuvan arvottamisen kriteerit joutuisi ajattelemaan alusta loppuun aivan uusiksi ja niissä tulisi huomioida seikkoja, joita ei ole missään maailmassa milloinkaan pidetty lajin perinteessä olennaisimpana.
Voiko olla sen orwellilaisempaa tai kremlimäisempää nimeä kuin “Taiteen Keskustoimikunta”. Jokainen kunnon ihminen saa välittömästi patin otsaan ja näppylöitä naamaansa ajatellessaan, että valtiolliselle keskusorgaanille pitäisi olla mieliksi.
Ehkäpä tuleva Taiteen edistämiskeskus on edistyksellisempi nimi kuin Taiteen keskustoimikunta.
No, Taiteen keskustoimikunnan kirjallisuusjaosto, jossa Mervi Kantokorpi oli mukana, antoi Jari Tervolle 5-vuotisen apurahan vuonna 2010. Sehän on apuraha nimenomaan kirjallisen työskentelyn mahdollistamiseksi. Tuskinpa Jari muuten voisi tehdäkään kirjallista työtä.
Ritva Hokka-Ahti:
En ollut Valtion kirjallisuustoimikunnan jäsen vuonna 2009, kun se myönsi vitosen Jari Tervolle vuosille 2010-2014.