Suomen Kuvalehti antoi viime viikolla journalistipalkintonsa Savon Sanomien artikkelitoimittajalle Seppo Konoselle. Palkintoperusteiden mukaan Kononen on “vanhan ajan sivistysjournalisti”.
Kuvalehden hän-haastattelussa voi tutustua tarkemmin Konoseen ja sivistysjournalismiin. Jutusta käy ilmi, että Seppo Kononen on leppoisa ja suhteellisuudentajuinen mies, joka ottaa työnsä tosissaan. Hän osaa “kansantajuistaa vaikeasti ymmärrettäviä asioita” ja tunnistaa uutisen jos sattuu sellaiseen törmäämään. Juttujen kieli ja tyyli ovat Konoselle tärkeitä, ja hän mainitsee esikuvalliseksi reportaasiksi Anton Tšehovin Sahalinin.
Varmasti oikeaan osunut palkinto. Mutta surullista tässä on se, että Kononen vaikuttaa ihan tavalliselta kelpo toimittajalta, mutta hänestä puhutaan kuin jostakin muinaisjäänteestä. Ovatko “sivistysjournalistit” toisaan menneisyyteen vaipuva ilmiö?
{ 3 kommenttia… lue ne alta tailisää omasi }
Ovat, ei tuohon muuta voi todeta. Asiaan saa tietysti parhaan vastauksen ihmisiltä, jotka päivittäin kulkevat lehti- ja mediatalojen käytävillä, itse en ole sellainen. Mutta heidän vastauksensa tiedän, eli luulen tietäväni.
“Ovatko “sivistysjournalistit” tosiaan menneisyyteen vaipuva ilmiö?”
Ehkä joissain pääkaupunkiseudun julkaisuissa – mutta pojasta polvi paranee: Seppo Konosen poika Suonna Kononen on erittäin monipuolinen kulttuuritoimittaja Karjalaisessa, ollut jo pitkään.
Täyttää sivistysjournalistin kriteerit heittämällä. Kuten myös vaikkapa Turun Sanomien kulttuuritoimittaja Tuomo Karhu.
Molempien juttuja lukee mielikseen, silloinkin kun käsiteltävä aihe tuntuu aluksi kaukaiselta.
Ovat ne. Ihmettelin päivän Hesarin selattuani (22.12.), että mikä ihmeen mielenhäiriö minulla on, kun edelleen tilaan mokomaa julkaisua.