Kirjailija-lehden uudessa numerossa on Kreeta Onkelin pakina kirjailijoiden sukupuolirooleista. Hänen mukaansa jokaisella merkittävään tuotantoon yltäneellä kirjailijalla on “pitkäaikainen, järkevä ja kannustava elämänkumppani”. Mutta tämä koskee vain miehiä.
Onkeli huomaa kauhistuen olevansa asenteelinen ja ajattelevansa, että Arto Mellerillä olisi pitänyt olla sellainen vaimo, joka olisi pitänyt hänen asiansa järjestyksessä. “Miten niin Mellerin elämästä olisi pitänyt vastata muumimamman, eikä hänen itsensä?”
Tasa-arvon nimissä Onkeli heittää ilmaan ehdotuksen: “Jokaisella naiskirjailijalla on oltava miehenä hyvätuloinen nikkaroija, joka kasvattaa lapset vakaalla turvallisella otteella, noutaa humalaisen kirjailijavaimonsa baarista, varaa jääkaappiin voileivät aikuiseen makuun, taluttaa kohmelon jälkeen koneelle, kehuu.”
Ehkä tässä ei ole mitään naureskelemista. Alkoholinkulutustilastoista nähdään, että naiset juovat pian siinä missä miehetkin. Kenties myös taiteilija-avioliitot tasa-arvoistuvat samassa tahdissa.
{ 5 kommenttia… lue ne alta tailisää omasi }
Minulla on kulumassa Martti Anhavan kokoama ja jälkisanoineen vahvistama Arto Mellerin “Pääkallolipun alla” enkä ainakaan siitä aisti, että miestaiteilija Melleri kovinkaan olisi kaivannut missään vaiheessa muusaa niihin hommiin. Tai ehkä on kaivannut, mutta ei välttämättä olisi koskaan tarvinnut ennen kuin joutui kolariin. Sitten, varsinkin kaatumisonnettomuuden jälkeen koneelle taluttaja on kyllä ollut tarpeen. Nadja Pyykkö ei ehkä ollut “oikea” henkilö taluttajankaan rooliin koska itse olisi tarvinnut paikkojen kunnostajan ja nikkaroijan työhuoneeseensa (jos hällä sellaista oli).
Sotien jälkeen ne siinä reissussa särkyneet kyllä tarvitsivat miltei järkejään vahvan naisen, joka heitä kannatteli painajaisissaan lävitse vuosikymmenten. Oma isäni oli esimerkki sellaisesta ihmiskohtalosta.
Joku totesi aikoinaan ohjeeksi kirjailijoille:
“Naikaa rahaa.”
Siinä lienee varsin kookas puolitotuus. Tai ainakin helpotus. On kyllä myönnettävä, että helppo ja luonnekas, vakaa parisuhde ei ole vain taiteilijalle ns. parasta kauraa, vain myös kaikille – vinkkaavatpa esim. eksistentialistit mitä tahansa. Useinhan kuulee väittämän, että “tuska luo taitelijan” – samaan kaliperiin sisältyy mielikuva hullusta, kärsivästä nerosta. Sun muuta romanttista. Itse asiassa on paljolti niin, että depression keskellä oleva taiteilija vain tietysti kokee ja tuntee luovan ratkaisun tuntuvan paremmalta – saavansa tietynlaisen vapautuksen ja piristyspiikin – kuin hyvinvoivempi – tällä ei ole mitään tekemistä itse tuotteen lopullisen laadun kanssa. Tästä syystä depressiota on usein salaa ylistetty motiivina ja kannustimena.
Klisheitä, klisheitä, klisheitä.
Jääkaapista olutta. Ja äiti tai isä asettemassa tuttia suuhun.
Eivät ole kirjailijat sen kummempia nisäkkäitä kuin muutkaan.
Ihmissuhteita, parisuhteita on joka junaan.
Pääasia, että joten kuten jaksamme kunnialla tämän elämämme.
Tukekaamme.
Ja tunnistettava sisäinen sipoolaisensa, novellien arvottajan oma opettajansa.
Jouluksi toivoa ja rakkautta kaikille tuoreen nobelistin runon sanoin.
TOMAS TRANSTRÖMER, MADRIGAL
(Suom. Brita Polttila, kokoelma Eläville ja kuolleille, Tammi 1990
“Sain perinnöksi pimeän metsän jossa harvoin
käyn. Mutta kerran tulee päivä jolloin kuolleet
ja elävät vaihtavat paikkaa. Silloin metsä alkaa
liikkua. Me emme ole toivoa vailla. Raskaim-
mat rikokset jäävät selvittämättä huolimatta lu-
kuisten poliisien ponnistuksista. Samalla tavoin
jossain meidän elämässämme on suuri selvittä-
mätön rakkaus. Sain perinnöksi pimeän metsän
mutta tänään kuljen toisessa metsässä, valoisassa.
Kaikki elävä mikä laulaa kiemurtaa ryömii
ja huiskuttaa! On kevät ja ilma hyvin vahvaa.
Suoritin tutkinnon unohduksen yliopistossa ja
olen yhtä tyhjin käsin kuin paita pyykkinarulla.”