Olen lähestymässä Katja Ketun paljon puhutun Kätilön loppua. Hyvä kirja, ja järkyttävä. Ihmiset tekevät toisilleen pahaa.
Kätilön kerrontaa voisi luonnehtia takkuiseksi – mutta tyydyttävällä tavalla takkuiseksi. Tyydytys tulee siitä, että romaanissa on kimurantti juoni, jonka käänteiden seuraaminen vaatii tarkkuutta. Takut selviävät vähä vähältä. Ihmisten suhteet ja todelliset henkilöllisyydet on alussa taitavasti salattu, ja erään matka-arkun liikkeitä seuraamalla voi oivaltaa, miten kaikki oikein meni. Arvoitusten ratkaiseminen auttaa jaksamaan raskaan romaanin läpi.
Juonellisuus oli pitkään poissa suomalaisesta kirjallisuudesta. Modernismissa oli tärkeintä kirkas kieli ja täsmällinen havaitseminen, mutta yllättävät käänteet ja ratkeavat arvoitukset eivät kuuluneet sodanjälkeisen suomalaisen proosan keinovalikoimaan.
Jari Tervo taisi olla se, joka toi nykyisenkaltaisen juonellisuuden valtavirran proosaan 1990-luvulla. Se otettiin kiitollisena vastaan, tällaiselle jännityselementtejä ja painavaa sanottavaa yhdistävälle kirjallisuudelle on selvästi tilaa ja tarvetta.
Mutta tällä en tarkoita sitä, että tarkasti tapahtumattomuutta havainnoivan proosan aika olisi ohi. Kirjallisuutta saa ja pitää olla monenlaista. Juoniproosan seuraajakin nostaa jo päätään; seuraavaksi valtavirran uudeksi osaksi saattaa nousta esseistinen kertomakirjallisuus.
{ 5 kommenttia… lue ne alta tailisää omasi }
Olisiko päätoimittajalla heittää esimerkkejä uudesta esseistisestä kertomakirjallisuudesta? Kiinnostaisi näin jo kypsyneehkönä (medium-rare) lukijana. Olen kyllä ollut näkevinäni suuntausta mm. lisäfaktojen ja taustojen tuomista mukaan tarinoihin.
Itselläni on Kätilö vielä lukematta, mutta siitä kuulemani mukaan ja Tervoni lukeneena tässä taidettiin tarkoittaa jo “ylijuonikasta”, mutkikasta ja lukijaa haastavaa tarinaa. Vanhaa modernismia (<- Niin se käy!) kun ei paljoa enää näy, vaan edes kohtuullinen juoni on ollut taas pitkään perusteltu edellytys kustantamiseen, niitä pakollisia kokeiluja ja näytönpaikkoja lukuunottamatta.
Juonellisuuden korostaminen on mielenkiintoinen ilmiö, joka lienee pesiytynyt kirjalliseen kulttuuriimme osin tiedostamattomasti jännityskirjallisuuden suosion myötä. Jännityksen parissa työskentelevät kansainväliset huipputekijät yhä toki ne parhaat juonet tekevät, parhaimmin temppunsa taimaavat.
Elokuvasta kai moderni proosakirjallisuutemme peri ja lainasi muotonsa. Kronologinen aikajana on katkaistu, liikutaan ajassa edestakaisin.
Olen käyttänyt elokuvatieteestä tuttuja käsitteitä: istutus ja lunastus. Vinkkejä ja täkyjä istutetaan ja sitten ne kirjan mittaan (eritoten lopussa) lunastetaan. Juoni kulkee siellä alla mukana.
Hyvä esimerkki on Annika Idströmin Kirjeitä Trinidadiin vuodelta 1989. Romaanin lopussa on paljastusten ryöppy.
Sittemmin miltei kaikki romaanimme kirjoitetaan samaan tapaan. Koukutetaan ja totuudet selvitetään lopussa.
1980- ja 90-luvuilla olin tällaisesta rakenneratkaisusta haltioissani ja aika-ajoin vieläkin. Tosin joskus harmittaa, kun romaanien rakenteet tyystin muistuttavat toisiaan.
Uskallanko käyttää tässä sittenkin haukuttuja käsitteitä elokuvallinen (elokuvamainen) ja dekkarinomainen rakenne.
Luin joulun alla Katja Ketun Kätilöä innoissani sen mahtavan kielen ja juuri tuon koukuttamisen vuoksi, mutta olin ostanut sen joululahjaksi ja jouduin antamaan sen pois. Odotan tilaisuutta lukea hyvän kirjan loppuun.
Kirjallisuustieteessä käytetään käsitteitä ennakointi ja takauma.
Moni nykylukija päivittelee, kun ei tahdo pysyä nykykirjailijoiden juonessa mukana.
Tätä kai päätoimittaja Papinniemi tarkoittaa takkuamisella ja kimurantilla juonella.
Luin Yrjö Hosiaisluoman oivallisesta Kirjallisuuden sanakirjasta juonesta. Hosiaisluoma lähtee juonen pienoisessessään liikkeelle Aristotelestä ja siirtyy lopulta Roland Barthesiin.
Barthes on kirjoittanut siitä, miten modernististen ja postmodernististen teosten lukijan on vaikea hahmottaa juonettomasta (juonettomalta vaikuttavan) tekstistä yhtenäistä tarinaa.
Barthes kirjoittaa proaireettisesta ja hermeneuttisesta koodista.
Proaireettinen koodi koostuu tapahtumista, jotka lukija tunnistaa ja nimeää lukemisen myötä. Tapahtumat liittyvät edeltäviin ja seuraaviin tapahtumiin suhteellisen selkeästi.
Hermeneuttisessa eli arvoituksen koodissa kerronta rakentuu kertomuksen asettamista kysymyksistä, joihin se lopulta vastaa.
Kysymykset ja niiden vastauksen lykkääminen luovat luettavan tekstin jännitteen.
Kirjallisuus oli ennen elokuvaa. Mutta kumpi matkii kumpaa? Saavatko kumpikin toisiltaan vaikutteita? Totta kai. Samalla tavalla kaikki etenee, kaikki se missä olemme mukana.
Kun istun tässä ovat kaikki aikani mukana yhtä aikaa ja kuitenkin sekaisin. Mutta kas, poimin sieltä jostakin 1969 sattuneen muiston ja se on ihan tässä.
Vastasin Jussi Keinosen aiheelliseen kysymykseen erillisellä blogimerkinnällä.
Kosti puhuu hauskasti “elokuvallisuudesta”, jolla minun kokemukseni mukaan yleensä tarkoitetaan (kirjoista puhuttaessa) nopeita leikkauksia, kohtauksellisuutta ja selkeän toiminnallista juonta.
Mutta, kuten Kosti sanoo, “elokuvallisuus” voi yhtä hyvin tarkoittaa aivan päinvastaista, siis aikatasoja sekoittavaa ja katsojaa mm. montaasin keinoin hämäävää kerrontaa.
Kenties pitäisi pitää erillään käsitteet elokuvamaisuus ja leffamaisuus…