Jussi Keinonen kysyy edellisen merkinnän kommenteissa esimerkkejä uudenlaisesta, esseemäiseksi kurkottavasta proosasta.
Selkein esimerkki on Hannu Raittila, joka teki peräti kirjan tästä asiasta (Kirjailijaelämää, WSOY 2006). Hän purkaa teoksessa turhautumistaan fiktiivisen proosan kirjoittamiseen, ja tuloksena on monia lajityyppejä sekoittava teos, jossa tunnustukselliset ja raportoivat jaksot vaihtelevat päiväkirjojen, kirjeiden ynnä muun sellaisen kanssa. Tuloksen voi halutessaan lukea romaaninakin.
Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia on toisella tavalla fiktiivis-tunnustuksellinen teos (mm.) ujoudesta. Sillä on myös tietokirjan ominaisuuksia.
Ulkomainen esimerkki on norjalainen Karl-Ove Knausgård, jonka 6-osaisen omaelämäkerran muoto sallii poikkeamisen esseen puolelle milloin tahansa.
Edeltäjänä tälle kaikelle voi mainita Matti Pulkkisen 1980-ja 1990-luvun teokset, joissa essee, pamfletti ja reportaasi rehottivat sulassa sovussa fiktion kanssa.
Lopuksi mainitsen, että sain inspiraatiota tämän ajatuksen julkituomiseen Tommi Melenderiltä, jonka esseistiikkaa käsittelevä kolumni julkaistaan parin viikon päästä vuoden ensimmäisessä Parnassossa.
{ 3 kommenttia… lue ne alta tailisää omasi }
Todellakin toivon, että Melender käsittelisi esseessään runoilevaa psykiatriaa suomalaisen kulttuuripolitiikan kovana ytimenä.
Hän on sentään maininnut Albert Camus’n henkiseksi esikuvakseen.
Ruotsalaisen Steve Sem-Sandbergin tuotannossa on teoksia, joita voisi luonnehtia esseeromaaneiksi tai reportaasiromaaneiksi, jotenkin sekamuotoisia. Näitä ovat esim. Theres (Ulrike Meinhofista), Kaikki kadonnut on vertausta (henkilöitä mm. Lou Andreas-Salome, Ernst Toller, Rainer Maria Rilke), Ravensbrück (Milena Jesinskasta). Erityisesti keskimmäinen on minusta hyvin mielenkiintoinen, kertomuksen aika 1918-1919, varsinkin Baijerin neuvostotasavalta keväällä 1919. Valitettavasti suomennos on aika onneton.
Mielestäni lukijan itsensä olisi aika uusiutua!
Onko sitä nyt aina luettava kaunoa samalla tavalla?
Entä jos lukiessa todella työntäytyisi itse istumaan sinne Alastalon salin penkille mielipiteineen kaikkineen, tyrkyttäisi niitä sinne sekaan – kuuntelipa Härkäniemi tai itse isäntä niitä tai ei.
Tai veisi Salaman mukaansa vuorille, vaikka Parnassolle, yhteiselle vuoristoretkelle, taikka istuisi Haanpään Pentin pyöräntarakalle.
Onko vapaa-ajan vieton oltava niin saamarin tosikkomaisen tieteellistä, lokeroitua kirjallisuutta!
Eikö olisi aikaa myös käsikopelolla mennä – ja kukin tyylillään kulkea?
http://hikkaj.blogit.kauppalehti.fi/blog/category/KILPI+-+SALAMA