Jos minulta kysyttäisiin, mitkä ovat hyvän kirjallisuuskriitikon ominaisuuksia, vastaisin että hyvä lukutaito, hyvä kirjoitustaito ja mahdollisimman laaja lukeneisuus.
Kaksi ensin mainittua ovat helpommin saavutettavissa kuin tuo kolmas. Etevä lukiolainen voi analysoida lukemaansa terävästi ja kirjoittaa huikean hyvin. Mutta luetun asettaminen mielekkäisiin asiayhteyksiin edellyttää isoa päänsisäistä kirjastoa. Sellaisen hankkiminen on yhä vaikeampaa, kun lukemattomat kirjat sen kuin lisääntyvät ja yhä uudet lajityypit tulevat osaksi “kaikille” yhteistä viitekehystä.
Kun nuorena kriitikkona sain arvioitavakseni jonkun itslleni vieraan tekijän teoksen, hankin kirjastosta saman tekijän koko muun tuotannon. En välttämättä lukenut joka kirjaa, mutta selailin kyllä. Luin myös aiempia arvosteluja. Muu ei tuntunut mahdolliselta, en tohtinut ryhtyä kirjoittamisen työhön vain yhden luetun kirjan varassa.
Miksi näitä mietin? Siksi, että opetan nyt kolmatta talvea kritiikin kirjoittamista yliopisto-opiskelijoille. Palkitsevinta luettavaa ovat ne harjoitustyöt, joissa arvioitava teos on asetettu tolkullisella tavalla yhteyteen muun kirjallisuuden – ja muun taiteen – kanssa.
Edit 3.3. Myös Maaria Pääjärvi on näemmä blogannut kritiikistä. Täällä.
{ 7 kommenttia… lue ne alta tailisää omasi }
Opetusministerinä ollessaan runoileva psykiatrimme perusti yliopistoon kirjalijalinjan, so. sisällissodan dementoiman kulttuurikäsityksen?
Epäilemättä “hyvän kirjalisuuskriitikon” yksi ominaisuus on “hyvä kirjoitustaito”. Ja “hyvään kirjoitustaitoon” kuuluu …
Pienoiskirjailijan kommentista en tajua yhtään mitään. Ja Teemu, kiitos oikolukemisesta. Lisäsin puuttuvan ällän.
Kolme kriteeriäsi ovat hyviä. Olin vuosikymmeniä kirjallisuustoimittajana ja pakinoitsijana. Paljon siinä väkeä tapasi, hylkäsi ja hyväksyikin. Pahimpia olivat ne, jotka ilmiselvästi olivat selailleet kirjaa ja sitten huitaisseet “arvostelun”. Huomattavan paljon heitä oli ammattitoimittajien joukossa.
Sitten oli näitä Oriveden viikonloppukurssin käyneitä. He olivat impressionistikriitikoita, siis musta tuntuu -kirjureita.
Vielä oli sitten juonen selostajia.
Kritiikin taso on laskenut koko ajan. Wellek & Warrenia ei taideta enää tuntea yliopistoissa.
Laaja lukeneisuus. Sepä se on kadonnut. Pöhöegoinen itsetunto sen niin monella korvaa.
Hiukan asiaan liittyen tuli mieleen Pierre Bayardin teos “Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut” (Atena Kustannus Oy, 2009).
Ja olisiko jossain David Lodgen kirjassa tarina akateemisesta illanvietosta, jossa innostuttiin kilpailemaan aiheesta “paljasta kirja tai kirjailija jota et ole lukenut”. Kilpailuhenkisyydessään menee englantilaisen kirjallisuuden professori paljastamaan, ettei ole koskaan lukenut yhtään Shakespearen teosta. Epämukava hiljaisuus. Ja ura loppuu siihen.
Ehkä semmoista vielä voisi pohtia, että pitääkö kirjallisuuskritiikin aina olla aiheesta – usein on kaikkein kiinnostavinta lukea kritiikkiä joka lähtee kirjasta liikkeelle mutta etenee johonkin ihan muualle, yllättäviin ja maisemia avaaviin suuntiin, niin että kritiikillä ei lopulta niin hirveästi ole tekemistä alkuperäisen teoksen kanssa.
“Kritiikki on vallan osa, se kuuluu siihen kuin tiili muuriin.” Erno Paasilinna
Paasilinnan kritiikin (kriitikkojen) kritiikkiä on useampi sivu “Ruumisarkun nauloissa” (Otava 1999) Niitä kyllä kannattaa kriitikkojen opettajan ja opetettavien lukea.
Nykyään kirjakritiikkien pitää vaan olla niin pirun lyhyitä! On vaikea kuvailla teosta, asettaa se kontekstiin ja vielä arvottaa sitä, kun tilaa on vähän. Tein joskus naistenlehtiin neljän rivin kirjaesittelyjä. Se oli hyvää harjoitusta nykyajan sanomalehtikritiikkiin.