Päätoimittajan päiväkirja

Edellinen kirjoitus | Etusivu | Seuraava kirjoitus

02.01. - Laulun pääkaupungissa

Lappeenranta on julistanut olevansa "laulun pääkaupunki", ja sellainen tunnelma täällä onkin, ainakin näin tammikuun alussa, kun täällä vietetään laulukilpailuja.

Minä puolestani vietän Lappeenrannassa lomaa kilpailuja seuraten. Eilisen ja tämän päivän aikana on kuultu ja kuullaan vartin ohjelmisto 30 eri laulajalta (juuri nyt ollaan tasan puolivälissä), huomenna ja ylihuomenna on välierät ja perjantaina finaali.

Kirjojen kilpailuttaminen on puhuttanut kovasti niin kauan kuin kirjallisuuspalkintoja on jaettu. Taideteosten asettaminen paremmuusjärjestykseen tuntuu monista hankalalta, ellei mahdottomalta.

Laulukilpailu on jossain määrin helpompi käsittää, kun kilpasilla eivät ole teokset vaan esittäjät. Voi kiinnittää huomiota moniin objektiivisiin seikkoihin: sävelpuhtauteen, esiintymisvarmuuteen, siihen saako tekstistä selvää.

Mutta mitä pitemmälle kilpailu etenee, sitä enemmän makuasiat alkavat merkitä: kuka on paras tulkitsija, kenen äänessä on miellyttävin väri, millaisia ovat taiteelliset kokonaisvaikutelmat. Taiteessa perin harvat asiat objektiivisia, lopulta.

Lisäksi voin jo tässä vaiheessa todeta, että suomalaisen mieslaulun kriisi ei ole ihan niin syvä kuin on pelätty. Hyviä miesääniä on kuultu yllättävän monia.

Jarmo Papinniemi.(Pysyvä linkki merkintään.)

Kommentit

anonymous kirjoitti (02.01., klo 13.48.):

Ehkä on tosiaan parempi, että kirjallisuuden tuntijat pysyvät kirjallisuuden parissa ja musiikin tuntijat musiikin...

Hyvä on kritiikissä yleisestikin aika tyhjä attribuutti yksinään.

Kriitikkojen yleisjargoniin kuuluvat sinänsä "taiteelliset kokonaisvaikutelmat", "paras tulkitsija" jne.

Kun liikkuu tarpeeksi turvallisella maaperällä, ei hätkäytä ketään liikaa.

Jarmo Papinniemi kirjoitti (02.01., klo 16.58.):

Olen anonyymin kanssa jyrkästi eri mieltä. Mitä kumman vahinkoa voisi koitua siitä, että kirjallisuuden ammattilainen kommentoi musiikkia, kuvataidetta, teatteria? Tai musiikin ammattilainen kirjallisuutta?

Kommentointikiellot pelkästään kuihduttavat kulttuurielämää.

Muuten, klassisen musiikin ja kirjallisuuden välillä vallitsee melkoinen juopa: perin harva ihminen tuntuu olevan kiinnostunut molemmista. Joku Matti Suurpää on harvinainen poikkeus, sellainen oli myös Tuomas Anhava. Einojuhani Rautavaaralla on käsittääkseni joltinenkin kirjallisuuden tuntemus.

Mutta aika lailla on niin, että konserteissa ja kirjakaupoissa tapaa aivan eri ihmisiä.

Charles Louis D-Inse kirjoitti (02.01., klo 17.30.):

Martti Anhava ja Lauri Otonkoski tiennevät myös jotakin molemmista. Ja on varmasti paljon muitakin, nämä nyt näin äkkiseltään, ja juuri klasaripuolta koskien.

anonymous kirjoitti (02.01., klo 17.51.):

Vahinkoa koituu juuri sen vuoksi, että ihmiseltä, joka ei ole kovin syvälle musiikkiin perehtynyt, voi odottaa juuri mainitun kaltaista, yleisluontoista, melkein mitäänsanomatonta puhustelua.

Harmillista, että yhä useammin vastaavaan sortuvat myös oman erikoisalansa kriitikot.

Totta kai pitää harrastaa yli rajojen, oopperaa ja rentturunoutta, mutta mielellään pintakliseitä syvemmältä.

Henrik Othman kirjoitti (03.01., klo 10.22.):

Tulee vain mieleen anekdootti amerikkalaiskriitikosta jolle kutsuilla eräs rouva esitti mielipiteenään että musiikkikritiikkiä saa esittä ainoastaan henkilö joka itse on esiintyvä taiteilija.
"Rouva on siis sitä mieltä että ainoastaan lehmä saa esittää mielipiteensä maidon laadusta!"

unknown kirjoitti (03.01., klo 10.51.):

Kannatetaan vain demokraattista sanomisen mahdollisuutta!

Vain hyvin harvasta tulee Seppo Heikinheimo, eikä moni tuota statusta tavoittelekaan. Puuhastellaan siis tahoillamme! Olemme oman elämämme asiantuntijoita kaikki.

Tapani Paasimaa kirjoitti (03.01., klo 11.58.):

Kritiikistä en tiedä, mutta ainakin kritiikistä keskustelu sallittakoon myös meille kulttuurin harrastajille.

Kritiikkähän on nimittäin joskus aivan käsittämätöntä. Päällimmäisinä esimerkkeinä tulevat mieleeni Saision Virheen sekä Viattomuus-elokuvan saamat ylistykset.

Virhe oli mielestäni kliseiden lattea kokoelma ilman mitään sanomaa tai substanssia. Viattomuus taas oli tekotaiteellista pas... pasteerailua perhossymbolien keskellä.

Miten tämä liittyy lauluaiheeseen? Hmmmm... vaikka niin, että sen lauluja laulat jne.

Arto Virtanen kirjoitti (03.01., klo 14.07.):

On kovin tyypillistä, että nimenomaan nimimerkin Anonymous suojiin vetäytyvä edellyttää ihmisiltä sellaista itsesensuuria, että jos se toteutuisi, kukaan ei enää uskaltaisi mistään mitään sanoakaan.
On hiukan eri asia, puhuuko epävirallisella ja kaikille avoimella keskustelupalstalla (yleisesti) "hyvistä miesäänistä", kuten Papinniemi, vai kirjoittaako sen arvovaltaisena arviona asiantuntevuuttaan vakuuttelevaan kritiikkiin.
Se, että sanoo joskus jotakin mikä ei ole aivan erinomaisen painavaa, ei ole kovin suuri synti: puhukoot kirjallisuusihmiset musiikista ja musiikki-ihmiset kirjallisuudesta, jotta rajat hiukan sekoittuisivat ja kulttuuri-ilmapiiri rikastuisi, kun saamme nähdä, miten monista näkökulmista asioita voi lähestyä ja miten monille "itsestäänselvyyksille" saatamme itse kukin olla sokeita.
Meritokratian tunkeminen elämysalueille on aina jotenkin epäilyttävää, se sitä paitsi tekee asiantuntijoistakin ilottomia tärkeilijöitä.
Musiikki merkitsee useimmille ihmisille paljon. Jos he jääväävät itsensä siitä puhumiselta pelkästään sen takia että pelkäävät kuulostavansa hölmöiltä, he jäävät vapaaehtoisesti nuolemaan näppejään vähän niin kuin köyhät apurahakirjailijat Fortumin jättioptioita ihmetellessään.
Minä sitä paitsi, olen musiikki-ihminen tai en, sain tänään lopultakin valmiiksi musiikkiesseen josta olen ylpeä. En tarjoa sitä Parnassoon, koska haluan sen syksyllä ilmestyvään kirjoituskokoelmaani aikaisemmin julkaisemattomana tekstinä. Paljastan siitä korkeintaan nimen: Elämä on jazzia - joskus modernia ja kokeilevaa, joskus vanhanaikaista. Siinä on kaikki, kamarimusiikki ja anakronistiset soittimet mukaan lukien.

anonymous kirjoitti (03.01., klo 14.21.):

En edellytä itsesensuuria - penään syvemmälle paneutuvaa kritiikkiä, mitä ei tietysti välttämättä kirjallisuuslehden pt:ltä voi edellyttää musiikin osalta. Siis ei niitä yleisluontoisia kliseesanoja, joita vilisee kaikkialla.

Nyt puhun siis kritiikistä, en itse taiteesta. Siinä kannatan ehdottomasti raja-aitojen yli iloista hyppelemistä.

Toki musiikki merkitsee monille ja siitä voi puhua, mutta kannattaako silloin esiintyä asiantuntijana, jos liikkuu alueella, jolla ei ole vahvimmillaan?

Heikinheimoja tulee vain harvoista, samoin mestarimuusikkoja, koska vain harvoilla on halu kiduttaa itseään (jota aktiivinen harjoittelu niin muusikoilla kuin kirjailijoilla edellyttää) tai paneutua asioihin syvemmin kuin pelkkien pintafaktojen osalta (säveltäjä, merkittävimmät teokset).

anoynymous kirjoitti (03.01., klo 14.45.):

On muuten ihan sama, kommentoiko täällä nimimerkillä vai omalla nimellään, koska vastauksia - ainakaan päätoimittajan - esim. kysymykseen miksi tietystä kirjasta ei ole tehty kritiikkiä, ei kuitenkaan tule.

Elämme happy-happy-kulttuurissa, jossa kaikenlainen sanominen kaikesta on mahdollista, eikä sitten kuitenkaan. Valta on keskittynyt korkeisiin torneihin, joista on vaikea nähdä alaspäin oikeasti. Aina voi sanoa väittää vilkuilevansa...

Arto Virtanen kirjoitti (03.01., klo 15.18.):

Jos joku haluaa kirjoittaa anonyymisti, niin sitä ratkaisua on tietysti kunnioitettava, vaikka ei se kyllä minusta ole sama asia kuin omalla nimellä kirjoittaminen.
Ja minäkin tietysti toivon syvemmälle porautuvaa, kunnollista ja analyyttistä kritiikkiä, mutta en odota sitä impulsiivisesta nettikeskustelusta, jonka pyrkimyksenä on korkeintaan jonkinlainen henkinen lämmitely, ei asioiden lukkoon lyöminen.
Se, mitä Anonymous sanoi hyvä-sanan latistuneesta ja kliseisestä käytöstä, toi mieleeni ennen kaikkea sen, kuinka samat kirjallisuuskriitikot samoissa lehdissä vuosikymmenestä toiseen obligatorisessa jotakinsanomisen tarpeessaan sanovat yhdestä käännöskirjasta toisensa jälkeen, että se on sujuvasti suomennettu, ikinä omaa lukukokemustaan problematisoimatta tai tokaisuaan perustelematta. Se on melkein (mutta vain melkein) sama kuin sanoisi konsertin sooloviulistista, että tämä soitti sujuvasti kappaleen alusta loppuun.

Lassi Kämäri kirjoitti (03.01., klo 15.55.):

Minusta Anonyymin pointti on kyllä ollut ihan perusteltu. Jos sanatyöläinen arvottaa musiikkityöläistä sanoilla, häneltä voidaan odottaa tehokasta ja osuvaa sanankäyttöä. Se on kirjailijan, kriitikon ja journalistin käyntikortti.

"Ja minäkin tietysti toivon syvemmälle porautuvaa, kunnollista ja analyyttistä kritiikkiä, mutta en odota sitä impulsiivisesta nettikeskustelusta, jonka pyrkimyksenä on korkeintaan jonkinlainen henkinen lämmitely, ei asioiden lukkoon lyöminen."

Pitääkö Arto Virtanen sitten kirjojen
kritisointia "asioiden lukkoon lyömisenä"? Aika pompöösiä. Minusta kritiikki on yhden ihmisen tulkinta taidetoeksesta. Yhden ihmisen kritiikistä ei voi tehdä mitään yleispäteviä johtopäätöksiä kirjan tasosta. Aivan kuin kriitikko olisi jumala, joka voisi muutaman tunnin työllä "lyödä lukkoon asioita" kirjailijan vuosien työstä, kirjasta. Mahdoton ajatus.

Kriitikolla ei ole valtaa yhdenkään kirjailijan eikä yhdenkään lukijan ylitse. Paitsi itsensä.

Henrik Othman kirjoitti (03.01., klo 15.58.):

Parikin kirjoittajaa on viitannut Seppo Heikinheimoon todeten että niitä nyt ei puussa kasva.
Sehän on ihan hyvä asia. Heikinhemolla oli asiantuntemusta ja häntä oli hauska lukea - jos ei joutunut hänen joskus täysin perusteettoman ilkeyden kohteeksi!
Kyllä kriitikon on saatava rutata, mutta ei Heikinheimon lailla henkilökohtaisten antipatiooiden perusteella!

anonymous kirjoitti (03.01., klo 16.25.):

En ole tietoinen Heikinheimon antipatioin ruttaamisesta - sehän ei tietenkään ole hyväksyttävää, ei minkään taidelajin kritiikissä. Kritiikin tulee arvottaa esitettävää teosta, ei tekijää.

Puhunkin Heikinheimon ASIANTUNTEMUKSESTA musiikin alalla, hienosti sanottuna substanssiosaamisesta, joka oli vaikuttavaa, eikä missään mielessä pintakliseissä lillumista.

Nimimerkin käyttö on myös tapa suojata itseään taidemaailmassa, jossa (siinäkään) ei saa esittää (kärjekkäitä) mielipiteitä, vaikka olisivat perusteltuja.

Se on tätä positiivista happy, happy-maailmaa. Ole sinä minun kaveri, niin minä olen sinun. Eikä sen niin kuulu mennä. Todellinen taiteilija ei voi lipoa suuntaan jos toiseenkin.

Arto Virtanen kirjoitti (03.01., klo 17.40.):

Ensinnäkin höpö höpö, Lasse Kämäri, se, että tulin käyttäneeksi ilmaisua "lukkoon lyöminen", oli lähinnä huolimatonta sanankäyttöä (jos sitäkään), tuskin sillä oli mitään tekemistä pompöösiyden kanssa. Enkä missään nimessä tarkoittanut mitään niin kornia kuin että yksittäinen kritiikki voisi noin vain kävellä jonkin kirjan yli.
Jos joku ei todellakaan tajunnut ajatustani, selvennettäköön vielä tähän: tarkoitin yksinkertaisesti, että jos Jarmo Papinniemi sattuu sanomaan jossakin viattomasti heittämässään repliikissä, että Suomesta löytyy hyviä mieslauluääniä, niin ei sitä nyt sentään tarvitsisi pitää loppuun saakka pohdittuna kritiikkinä ja ruveta suurennuslasin kanssa miettimään, miten helkkarin hölmö ja kliseytynyt ilmaus joku "hyvä" on. Puhe on vapaata, ja kritiikki erikseen. Oliko tätä vaikea tajuta?
Toisekseen Seppo Heikinheimo oli tosiaankin kovin ilkeä ihminen (paljon ilkeämpi kuin esimerkiksi minä, joka saatan myös kovasti katua joitakin sanankäänteitäni). Kun hän esimerkiksi arvioi jotain Olli Mustosen konserttia, hänelle ei riittänyt se, että hän olisi arvioinut Mustosen soittoa, vaan hänen täytyi esittää hyvin ilkeitä huomautuksia Olli Mustosen ruumiinkielestä, pään asennosta ja kasvojen ilmeistä. Ja Carl Maria von Weberistä muistan hänen tuhahdelleen, että kun hänestä ei edes päässyt selville, oliko hän lintu vai kala, nainen vai mies, kun piti olla sellainen nimikin kuin Maria. Jeesus Maria sentään! En varmaan ole pätevä ihminen arvioimaan, miten pätevä puhtaasti musiikkikritiikkona Seppo Heikinheimo oli, mutta hänen tavassaan kirjoittaa oli paljon vastenmielisiä piirteitä: moukkamaisuutta, asenteita, täysin perusteetonta aggressiivisuutta ja ilkeilyä jms.

Henrik Othman kirjoitti (03.01., klo 19.30.):

Heikinhewimon mielestä esimerksi P-H Nordgren (elämäkertaa muistista lainaten) sai apurahansa koska oli "suomenruotsalainen, asui maalla ja oli alkoholisti".
Kumma kun kansainväliset musiikkikriitikot tietävät tämän takia kehua Nordgrenin teoksia...

anonymous kirjoitti (03.01., klo 19.59.):

Henkilöön menevä ilkeys ei kriitikon toimessa ole tietenkään hyväksyttävää ja toivottavaa, etenkin kun on kyse taiteilijoista, jotka monesti ovat kyllä keskimääräistä herkkänahkaisempia. Arvosteltavana ovat nimenomaan teokset ja niiden tulkinnat.

En kritikoinut pelkästään Parnasson pt:n mainintaa hyvistä mieslaulajista vaan sitä asennettakin, joka tekstistä (vaikka blogissa vain onkin) paistaa läpi. Mielestäni sen kirjoittaja esittää itsensä ikään kuin myös tämän alan asiantuntijana, vetäen lopussa maton altaan...

Sinänsä tervettä kirjoittajalle.

Tapani Kinnunen kirjoitti (03.01., klo 22.19.):

Olli Mustonen ilmoitti ettei esiinny Hesassa niin pitkään kuin Heikinheimo kirjoittaa kritiikkejä Hesariin - Mustonen piti sanansa. Tausta: Heikinheimo nimenomaan perusti arvionsa useimmiten henkilökohtaisuuksiin, ei teokseen/esitykseen.

Tämä tuskin on salaista tietoa, H kertoi siitä mielellään itsekin - H sanoi myös tv-dokumentissa että hän tekee mielellään siitä ja siitä taiteilijasta vielä elämäkerran tai vastaavan, jos taiteilija vain käyttäytyisi kiltisti häntä kohtaan - hyi saatana! ONNEKSI heikinheimoja emme ole!

viime vuoden paras musiikkiin nojaava teos on "THE CLASH - Lontoo liekeissä" - ja tämä on tietysti mun mielipiteeni (muiden mielipiteitä mullei ookaan)

Hyvät loppuvuodet!

Tapani

PS. Seppo Heikinheimo R.I.P.

Arto Virtanen kirjoitti (03.01., klo 22.48.):

Hienoa, että Tapani Kinnunen muisti tuon jutun Mustosesta, se palautui taas minunkin mieleeni kuin purple hazen takaa.
Ja tosiaan, kun muistelen, mitä mieltä ihmiset aikoinaan olivat Heikinheimosta, niin päällimmäiseksi jää se, että eniten häntä vihasivat ne, jotka intohimoisina taidemusiikin rakastajina olisivat halunneet häntä sietää.

anonymous kirjoitti (03.01., klo 22.50.):

Tämä eksyi nyt ihan sivuraiteille kuitenkin. Heikinheimoa arvostin oman alansa - musiikin - tuntemuksesta, en paskapäisyydestä ihmisenä.

Tapani Kinnunen kirjoitti (03.01., klo 23.01.):

Hetkinen, minä puhun nimenomaan H:sta kriitikkona, miten hän teki julkisen työnsä -

(huonosti)

Heikinheimosta ihmisenä voisin myös kertoa, mutta se on toisen käden tietoa. En mene siihen.

ystävällisesti, Tapani

Arto Virtanen kirjoitti (04.01., klo 09.24.):

Anteeksi vain, mutta minusta sivuraiteelle lähdettiin silloin, kun kirjallisuusihminen ei olisi Anonymouksen mielestä saanut sanoa, että suomalaisen musiikin saralta löytyy hyviä miesääniä. Minun mielestäni Papinniemi oli iloisella ja vapaalla mielellä kuljeskellut yleisellä kulttuurin kentällä. Yhtä hyvinhän joku kesälomanviettäjä voi ahon laidalla onnellisena tokaista, että kyllä tuo lintu, mikä lieneekään, laulaa kauniisti. Tarvitaanko siihen viereen silloin jotain hapanta asiantuntijaa narisemaan, että "Luuletsä olevas joku ornitologi, vai?"
Kyllä maallikot(kin) saavat puhua musiikista, ja laulajista ihan omalla äänellään.
Heikinheimolla lienee ollut ns. substanssiosaamista mutta myös niin kaamea hybris, että hän ei ole malttanut olla asettumatta taiteilijoiden yläpuolelle, minkä hän teki tunnetuin seurauksin. Häntä pitäisi tietysti ymmärtää, koska hän on ollut kärsivä ihminen, eikä ole sen enempää ihmisenä kuin kriitikkona parempaan pystynyt.
Sitä paitsi, vaikka olisimme millaisia nipottajia tahansa, minusta Papinniemellä on ihan ammattikokemuksen kautta hankittu "oikeus" puhua myös muista kulttuurin ilmiöistä kuin pelkästään kirjallisuuteen liittyvistä - muistettakoon hänen monivuotinen uransa TV-uutisten kulttuuritoimittajana.
Kysymys siitä, saammeko me puhua vain siitä, missä olemme asiantuntijoita, vai myös siitä, mistä olemme kiinnostuneita, on lähinnä huvittava.

anonymous kirjoitti (04.01., klo 10.28.):

En oletakaan, että Papinniemi olisi ammattikriitikko musiikin saralla - hän vaikutta innokkaalta harrastelijalta, joka on syventynyt aiheeseensa kenties joidenkin säveltäjien ja heidän tärkeimpien teostensa osalta.

Reductio ad absurdum: yhden esimerkin kautta on osoitettavissa yleinen sääntö.

On olemassa ihmisluokka, joka pyrkii haalimaan pintapuoliset tiedot monista asioista. Todella syvälle meneminen ei heitä kiinnosta.

Kokemuksellinen kirjoittaminen esim. musiikista on tärkeää, mutta sen tekevät parhaiten itse kirjailijat.

Arto Virtanen kirjoitti (04.01., klo 11.23.):

Kun en oikein vieläkään tajua, mihin Anonymous pyrkii, kysyisin, eikö se "ihmisluokka" (sikäli kuin peräti luokasta on kysymys, minä puhuisin mieluummin ihmistyypistä tai tietyn tyyppisistä ihmisistä), joka pyrkii haalimaan (edes) pintapuoliset tiedot monista asioista, ole paljon positiivisempi ryhmä kuin se käsittääkseni enemmistö, joka on kovin laiska kartuttamaan tietojaan paljon mistään asiasta (tai ainakaan kulttuuri ei tunnu kiinnostavan).
Ihmettelen, mihin Anonymous pyrkii yrityksissään kategorioida ja määritellä ihmisiä. Ja kuka meistä pystyy jostakusta sanomaan, että tämä on vain pintapuolisesti kiinnostunut asioista, mutta syvemmälle meneminen ei häntä kiinnosta? Viimeistään tällaisten vihjausten kohdalla toivoisi, että arvon Anonymous riisuisi Zorron naamionsa ja antaisi henkilöllisyytensä kautta vihiä siitä, mihin "kategoriaan" tai "ihmisluokkaan" hän itse kuuluu. Nimettömyys nimittäin ei selvästikään tuo kirjoittajalle muuta vapautta kuin antaa hänelle mahdollisuuden sanoa asioita, joita hän luultavasti punnitsisi toisella tavoin, jos hän puhuisi avoimesti omalla nimellään. Nimettömyys ei mielestäni ole lainkaan yhdentekevä asia: sama asia, joka reilusti omalla nimellään puhuvalla ihmisellä on vain rehtiä mielipiteen ilmausta, muuttuu sävyltään kummalliseksi vihjailuksi silloin, kun puhuja puolustaa oikeuttaan puhua nimettömyyden suojissa.

anonymous kirjoitti (04.01., klo 12.18.):

Ei nimillä ole merkitystä. AV -painostuspuheenvuorosi ei yhtään auta.

Kyllä harrastuneisuuden aste näkyy, jos on näkyäkseen, vai kiistätkö? Oliko kyseinen blogimerkintä mielestäsi osoitus vakuuttavasta musiikin tuntemuksesta?

Tämä po. ihmisluokka on olemassa, vain se on tärkeää, ja on aika vakavaa, että se toimii kustannusalankin tärkeillä palleilla, kustannustoimittajina jne. Ns. päättävissä viroissa.

anonymous kirjoitti (04.01., klo 12.21.):

Nimettömyys on tapa suojata itseään, koska kulttuurialalla peitset heiluvat, vaikka olisi kyse perustelluista mielipiteistä. Tämä on sinänsä sääli keskustelukulttuurin kannalta - kriittisiä, perusteltuja mielipiteitä ei ole mahdollista esittää, kun heti jonkun päättävän tahon tukijajoukko on koiralauman lailla kiinni kriittisen mielipiteen esittäjän jalassa.

Sven Laakso kirjoitti (04.01., klo 16.57.):

AV: "Ja minäkin tietysti toivon syvemmälle porautuvaa, kunnollista ja analyyttistä kritiikkiä, mutta en odota sitä impulsiivisesta nettikeskustelusta, jonka pyrkimyksenä on korkeintaan jonkinlainen henkinen lämmitely, ei asioiden lukkoon lyöminen."

Toivoisi että asioiden lukkoonlyömistä olisi vähemmän muuallakin kuin netissä. Niitä ei tarvitsisi lyödä niin lujaa.

Kristevan, tai kenen tahansa, kirjat olisivat parempia jos niissä olisi keskustelupalsta jokaisen kappaleen jälkeen, ja niissä tunnustettaisiin se tosiasia, että ne ovat vain ja ainoastaan henkistä lämmittelyä, jos sitäkään.

Sven Laakso kirjoitti (04.01., klo 17.06.):

"Jos sanatyöläinen arvottaa musiikkityöläistä sanoilla, "

Tuo -työläinen tuossa yhteydessä kalskahtaa korvaan. Työläinen on se, jolle työ osoitetaan, ja joka tekee sitä työtä palkkaa vasten niin paljon kuin ehtii ja kykenee, mutta ensisijaisesti sovitun määrän sovittua laatua.

Vaikea kuvitella millainen olisi tällainen sanatyöläinen tai säveltyöläinen (säveltäjä) jolle tekemisen kohde ja palkka olisivat yhtä problematisoimattomia asioita. Epäilen ovatko he luovan työn tekijöitä.

Vergilius, jos häneltä kysyttäisiin, vastaisi luultavasti, että he eivät ole. Viljelijä ei ole työläinen vaan luovan työn tekijä, monessakin mielessä (koska määrää ei voida sopia (katovuosi, sato, sää jne vaihtelut), laatu vaihtelee ja palkka on aina laskussa tai vähintään epävarma). Ennen muuta hän on luovan työn tekijä siksi, että kukaan ei osoita hänelle työtä, anna peltoja viljeltäväksi, ellei hän itse ota niitä viljeltäväksi. Pinta-ala ei kasva ellei hän itse sitä kasvata, mutta se voi kyllä helposti pienentyä.

Sven Laakso kirjoitti (04.01., klo 17.18.):

"Se on tätä positiivista happy, happy-maailmaa. Ole sinä minun kaveri, niin minä olen sinun. Eikä sen niin kuulu mennä. Todellinen taiteilija ei voi lipoa suuntaan jos toiseenkin. "Anonymsous

Deleuze ehdottaa tähän lääkkeeksi petturuutta, jatkuvaa ihmisten ja institutioiden luottamuksen kavaltamista: lojaaliutta kuningas Kristukselle ja vanhan testamentin ankaralle Jumalalle.

Heikko suosio piireissä (pienissä tai isoissa) on henkisen vapauden ainoa tae Jumalattomassa maailmassa, valitettavasti.

anonymous kirjoitti (04.01., klo 17.51.):

Viljelijä-analogia luovan työn tekijään on hyvä. Saavutetusta on pidettävä kynsin hampain kiinni, ja pyrittävä aina vain korkeammalle.

Myös Deleuzen petturuus-ajatukset sopivat hyvin luovan työn tekijän periaatteiksi. Mutta petturuuden todella absoluuttinen noudattaminen, äksyily ja räkätys (asiasta kyllä), edellyttää, että räksyttäjällä on jo suvereeni valtapositio, josta käsin hän voi räksyttää. Keneltä tahansa räksytystä ei suvaita - paikka on helppo osoittaa.

Siksi on pyrittävä "huipulle", jotta kritiikki olisi edes mahdollista.

Tapani Kinnunen kirjoitti (04.01., klo 18.40.):

Terve kaikille!

keskustelin perheen kanssa, että laitetaanko levylautaselle M.A.Nummisen "Jestapa jepulis" vai Clashin eka - hävisin äänin 2 - 1

olen kyllä huomannut, että myös nettikeskusteluissa kriittiset äänenpainot otetaan vakavasti, ilman sarvia ja hampaita - jos niissä todellakin pysytään asiassa ( = ei mennä henkilökohtaisuuksiin tai heitetä asiavirheitä päin naamaa) -

asiavirheet voi aina korjata - nimimerkillä tai ilman - se ei ole kenkkuilua -

en ole huomannut että nettikeskusteluissa (lähinnä tarkoitan Kiiltomatoa) olisi ketään teurastettu perustellun puheenvuoron jälkeen -

London Calling - Turku palaa,

humoristisesti, Tapani

Anni Heino kirjoitti (05.01., klo 02.13.):

En ole yhtään varma tuosta musiikin ja kirjallisuuden välisestä juovasta. Pikemminkin olen ollut huomaavinani, että muusikkojen, musiikkikriitikoiden, musiikkihallinnon ihmisten ja säveltäjien kotona törmää pursuileviin kirjahyllyihin, joissa on muutakin kuin partituureja. Useimmille säveltäjille kirjallisuus on tietysti tärkeä työvälinekin, ja kriitikot työkseen kirjoittavina pitänevät itseään jonkinlaisina sanatyöläisinä.
Heikinheimosta ei voi sanoa, oliko hän hyvä vai huono (tarkoituksellinen sanavalinta) kriitikko, hän kun oli pitkän uransa aikana molempia. Seppo itse olisi varmaan pitänyt hyvä ja huono -sanoja yhtä epäkiinnostavina määreinä kuin anonyymi kommentoija. "Paras" ja "huonoin" olivat enemmän hänen tyyliään. Perusteluja tuli hyvinä päivinä, huonoina vähemmän.
Arvostan niitä, jotka uskaltavat eksyä oman asiantuntemuksen rajoille ja niiden yli. Miten muuten syntyisi uudenlaista asiantuntemusta? Monitaiteelliset teokset jäävät liian vähälle huomiolle juuri siitä syystä, että me arvostelijat emme kasvojen menettämisen pelossa uskaltaudu oman kotipiirimme ulkopuolelle.

Edellinen kirjoitus | Etusivu | Seuraava kirjoitus