Päätoimittajan päiväkirja

Edellinen kirjoitus | Etusivu | Seuraava kirjoitus

04.06. - Näpit irti?

Olin laitosten puolustaja. Näpit irti orkestereista, museoista ja valtionosuuksista, ajattelin. Älkää koskeko Kansallisoopperaan, ajattelin. Sitten luin Antti Järven ja Tommi Laition pamfletin Saa koskea. Silmäni avautuivat.

Ymmärsin katsoa lähelle. Tutuista taiteilijoista puolet työskentelee laitoksissa kuukausipalkalla, toinen puoli kerjää murusia pätkäprojekteissa. Molemmat ryhmät ovat yhtä lahjakkaita ja yhtä intohimoisia, molemmilla olisi yhtä paljon annettavaa. Miksi pitäisi taistella sen puolesta, että samaan kykenevien taiteilijoiden välinen eriarvoisuus pysyisi voimassa?

Olemassa olevien rakenteiden raivokas puolustaminen ei itse asiassa lähde halusta puolustaa kulttuurin hyvinvointia. Se lähtee pelosta.

Pelottaa, että kulttuurin rakenteiden purkaminen johtaa myös kulttuurin rahoituksen ja arvostuksen murenemiseen. Tai sitten, vielä raadolisemmin, puolustajaa pelottaa että hän ja hänen kaverinsa menettävät asemansa.

Saa koskea on hyvä pamfletti, raikkaasti ja rakkaudella kirjoitettu. Se ei ole vihainen tai sarkastinen, vaan se etsii ihan tosissaan tapoja tehdä asiat toisin, yhteisöllisemmin, luovemmin, rennommin. En ole kirjoittajien kanssa kaikesta samaa mieltä, mutta miksi pitäisikään, keskustelu loppuisi siihen. Tästä se vasta alkaa.

Tämä on Parnasson 3/2010 pääkirjoitus.
Lehti ilmestyy 17. kesäkuuta.

Jarmo Papinniemi.(Pysyvä linkki merkintään.)

Kommentit

Manninen Savosta kirjoitti (05.06., klo 02.06.):

Juuri näin, pelko laittaa linnoittautumaan vanhoihin rakenteisiin. Työskentelen ulkomailla, ja suomalainen kulttuuripolitiikka rakenteineen herättää suurta ihailua. Siis rakenentasolla; kukaanhan ei tiedä näistä pintaa syvemmälle menevistä ongelmista.

Mutta meillä on vielä erittäin vahva poliittinen sivistysvaltiotahto, vaikka sitten toisaalta sivistys- ja kulttuurivihamielisyys alkavat olla jotain katu-uskottavauuden mittareita. Vittuun oopperat, orkesterit ja sen sellainen eliittipaska - tiedätte tämän puhunnan.

Hankalinta tässä tilanteessa on päästää irti ja alkaa uusia rakenteita. Kukaan ei voi olla varma, että kun rakenne puretaan, tilalle saadaan yhtään mitään. Siksi itse hilloaisin ja jumittaisin rakenteet vielä joksikin aikaa juuri näin - nehän periaatteessa toimivat, ja kulttuurityöläiset ovat erittäin valveutunutta, uudistumiskykyistä ja fiksua porukkaa.

Mutta samalla instituutiot saavat itse mietiä hikipäin, miten varautua korvaaviin toimintoihin. Ei pidä päästää irti ja antaa muiden viedä, silloin kaikki on menetetty.

Eli nyt tarvitaan vahva-itsetuntoisia kulttuurilaitoksia uusimaan itse itseään.

N.N. kirjoitti (06.06., klo 18.38.):

Koska en ole lukenut Saa koskea-pamflettia, pitäisi olla hiljaa.

Mutta en ole.

Luin juuri Eva Nilssonin blogikirjoituksen fifistä (fifi.voima.fi). Brysselissä on hänen mukaansa hyvin elävä ja aktiivinen kulttuurielämä.

Hän kirjoittaa:
"Yksi parhaista asioista Brysselissä on, että kaupungissa on taiteiden yö melkein joka viikonloppu. Ei eksklusiivisia Helsingin juhlaviikkojen huvilatelttoja, vaan kulttuuria (lähes aina) ilmaiseksi koko kansalle. On museoöitä, kaupunginosafestareita, karnevaaleja ja jazzmaratoneja melkein ähkyksi asti."

Luovatko rakenteet jäykkyyttä? Niin kovin ilmeinen vastaus niin kovin ilmeiseen kysymykseen. Luovatko rahan puute ja anarkismi joustavuutta ja vapauttavat luovuuden? Niin kovin ilmeinen vastaus niin kovin ilmeiseen kysymykseen.

Seuraavaksi luen pamfletin, kunhan sen jostain lainaksi saan. Myyntihinta on kovin, kovin pyöristyttävä.

Jouni Keskinen kirjoitti (06.06., klo 18.54.):

Ihmiset haluavat ilmeisesti amuutosta, kun on tietty mukavuus saavutettu.

Pienoiskirjailija kirjoitti (07.06., klo 10.55.):

Liian monet haluavat bmuutosta, takertuvat olevaan.

Väinö Karkia-Lorkka kirjoitti (07.06., klo 13.19.):

Ehkä parasta olisikin tavoitella cmuutosta, eli säilyttää toimivat osat vanhasta.

Bad Commander Ernamo kirjoitti (08.06., klo 10.09.):

Hyvästä pitää aina maksaa. Myös tuosta pamfletista. Ei kukaan eikä mikään voi tuottaa loputtomiin niin, ettei siitä saa mitään korvausta. Tein itse jo kiintiöni täyteen ilmaista tai puoli-ilmaista kulttuurityötä vuosina 1978-2002. Sellainen sankaruus on asianosaisten kannalta aina perseestä. Jos ei itse kärsi, lähimmäiset kärsivät.
30 vuotta sitten pidin rintanappia, missä luki "Vittuun taide – tanssitaan!" (suomensin sen, ettei kenenkään tarvitse opetella englantia).
Mikään ei varsinaisesti ole muuttunut ja tuskin tulee muuttumaankaan.

Jouni Tossavainen kirjoitti (08.06., klo 10.48.):

Viime aikoina hieman valtion taidehallintoa lähestyneenä luin riemulla pamfletin teesit lehdestä ja lokeroin ne kategoriaan: höpöttelyä. Tarvitaan paljon syvällisempää tietoa valtion taidehallinnosta, ennen kuin hiekanjyväkään tipahtaa kulttuuribunkkerin seinästä.

Esimerkiksi eilen sain käsiini Opetusmnisteriön julkaisun 2010:1 "Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia -ehdotus toimintaohjelmaksi 2010-2014", jossa selvittäjä esittää 18 toimenpide-ehdotusta "yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan tasoilla": "Toimenpide-ehdotukset on jaoteltu 1)lainsäädäntöä, hallintoa ja rahoitusta, 2)julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin välistä yhteistyötä, 3)tutkimuksen ja tietopohjan lisäämistä, 4) koulutusta ja 5) tiedon levittämistä koskeviin ehdotuksiin."

Näin byrokratiaa pitää puhutella, mikäli oletetaan, että Opetus- ja kulttuuriministeriössä saattaisi ilmetä jotain, ihan mitä tahansa.

Taiteilijalla on tuskin sanan sijaa tässäkään hommassa, eli siinä mielessä on ihan sama istuuko hän kaksi tuntia pultissa tai villinä ja vapaana kuin Ernamo vuosina 1978-2002,

tjt

Edellinen kirjoitus | Etusivu | Seuraava kirjoitus