Päätoimittajan päiväkirja

Edellinen kirjoitus | Etusivu | Seuraava kirjoitus

10.06. - Mitä kirjallisuus opettaa?

Päivänä muutamana kirjoitin Mary Shelleyn Frankensteinista ja siitä, että tämä 1800-luvun romaani antaisi eväitä 2000-luvun ydinvoima- ja geenitekniikkakeskusteluun. Sain äkäistä palautetta: ei se mitään eväitä anna, vaan tieteen vastaisia asenteita.

Olen siitä pitäen miettinyt kaunokirjallisuuden ja faktatiedon välisiä suhteita. Miten pitäisi suhtautua vaikkapa historiallisen romaanin tarjoilemiin tosiseikkoihin? Kaiketi varsin kriittisesti. Romaanikirjailijan keskeinen työkaluhan on mielikuvitus, eikä hänellä ole mitään velvoitetta pysytellä faktoissa.

Joillakin kriitikoilla on tapana kirjoittaa, että romaani "paljastaa" tai "osoittaa" tai "todistaa" jotain. Noin ei oikeastaan pitäisi kirjoittaa, jos puhutaan faktoista. Tieteellinen tutkimus paljastaa, osoittaa tai todistaa, kertomakirjallisuus vain kertoo.

Eihän sille mitään voi, että kun lukee vaikkapa Viron lähihistoriaan tai 30-vuotiseen sotaan sijoittuvaa romaania, tulee lukeneeksi myös sillä mielellä, että oppii jotain tapahtumain todellisesta kulusta. Mutta yhtä hyvin kirjailija voi erehtyä tai panna omiaan. Täydellä oikeudella.

Mitä sitten opimme kirjallisuudesta?

Opimme asioita kielestä ja kerronnasta. Ajattelusta ja asenteista. Opimme asettumaan muiden nahkoihin, ymmärtämään että maailman asioihin on erilaisia näkökulmia. Alamme sietää. Tajuamme itsemme.

Jarmo Papinniemi.(Pysyvä linkki merkintään.)

Kommentit

M-L Seppänen kirjoitti (10.06., klo 20.10.):

Eiköhän jonkinlainen osa elämänkokemuksestamme ole peräisin kirjallisuudesta. Tarkoitan suunnilleen samaa kuin Jarmo viimeisessä kappaleessa : "ajattelusta ja asenteista. Opimme asettumaan muiden nahkoihin..."

Yksinkertaisena ihmisenä pidän arvossa mahdollisuutta "oppia" kirjallisuudesta. Oikein malliesimerkki oli aikanaan, kun luin Antti Hyryn kirjan Kurssi. Hyry oli käynyt lukion Rovaniemellä koulussani, oli koko joukon vanhempi, mutta osa hänen opettajistaan oli vielä virassa minunkin aikanani. En voinut mitään sille, että luin kuin jotakin raporttia ja heräsin muistelemaan millaista ympäristössämme oli. - "Ahaa, Hyry on Lyyti T:n sukulainen. Siksipä näin kirjan Kotona Lyytin ompeluseuraystävän kodissa, missä ei ylensä seurattu herkeämättä modernia kirjallisuutta. Emäntä silloin päivitteli, että Hyryn äidinkielen numero oli ollut viitonen." - "Ajatella, olipa se ynseän ja tiukan tuntuinen Olli V. kelpo opettaja, kun otti Hyryn mökilleen lukemaan matematiikkaa luokan ylittämistä varten."

Jne. jne.

Kosti kirjoitti (10.06., klo 22.04.):

Kun ajattelen vanhaa aikaa, mieleeni tulee Juhani Ahon Rautatie.
Kun mieleen tulee vanha Venäjä, näen elävästi Gogolin Kuolleet sielut. Kun ensimmäisen kerran luin Gogolia, näin monenkin talonpojan kodin lapsuudenkotinani maalla.
Väinö Linnan teokset ovat todellismpia kuin faktahistoria.
Miksi? Kirjailija poimii oleelliset ja tärkeimmät historian ja mielikuvien virrasta.

Täydellinen Älykääpiö kirjoitti (11.06., klo 01.33.):

"Kirjailija poimii oleelliset ja tärkeimmät historian ja mielikuvien virrasta." Todella hyvin sanottu. Uskon silti itse, että kirjailija voi myös poimia ne epäolennaisimmat ja vähiten tärkeät asiat mielikuvien virrasta, ja saa ne kuulostamaan tärkeiltä. Siinähän kaiken luomisen magia on. Olla paskantärkeä.

Pena viskoo ruohoa kirjoitti (11.06., klo 01.56.):

Olen viisikymppinen ukko ja opiskellut koko elämäni, säännöllisin väliajoin milloin missäkin ja milloin mitäkin, just niitä suomalaisen koulujärjetelmän jauhopäitä jotka uskovat kouluttautumiseen, jatkokouluttautumiseen ja koulutukseen ihan muuten vaan.

Mutta jossain menee raja. Siksi karsastan tuota taiteesta oppimisen ajatusta ja sitä että kirjallisuudestakin juma pitäisi oppia. Tai kuvataiteesta tai musiikista. Itsellni niiden opinkappalearvo on miinus sata, mutta kavereina hyväksyn ne mieluusti.

Asiahan ei ole ihan näin yksinkertainen, ehkä sieltä tihkuu sisältöjä joita Jarmo sanoisi oppimiseksi. Mutta oppiminen on liian hyötyajattelua: mitä opin Saarikoskesta - miten voin hyödyntää oppimaani, miten saan sen valjastettua käyttövoimaksi tai miksi tahansa omassa elämässäni. Stressi.

Pienoiskirjailija kirjoitti (11.06., klo 06.33.):

Hyvä kirjallisuus opettaa oikein elämään ja onnellisena kuolemaan.

Ensimmäinen tehtävä joka kirjailijan on opittava, on herättää lukijassa sellaiset tunteet jotka haluaa herättää.

M-L Seppänen kirjoitti (11.06., klo 09.18.):

Kirjallisuudesta väistämättä oppii yhtä ja toista. Ei ole sama asia kuin että *pitäisi* oppia.

Martti Linna kirjoitti (11.06., klo 12.27.):

Ehkä kirjallisuuden "oppi" tulee sitäkin kautta, jos kirjailija osaa kuvata jonkin asian toisin kuin ns. faktatieto asiasta kertoo.

Itselleni tällainen teos on esimerkiksi M. Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Luin ensin romaanin, sen jälkeen Bulgakovin elämäkerran.

Sen jälkeen oli pakko lukea romaani vielä uudelleen. Olin löytävinäni toisella lukukerralla kirjasta paljon asioita Neuvostoliiton 20- ja 30-lukujen ilmapiiristä.

Anonymous Delivers kirjoitti (11.06., klo 14.55.):

Kirjallisuuden jakaminen faktaan ja fiktioon on merkillinen, mystinen opinkappale, jolle ei ole järkevää syytä, mietti Charles Fort.

Sormi osoittaa siihen suuntaan, jota kutsutaan jostain syystä "ei-fiktioksi".

On parempi tietää kuvittelevansa kuin kuvitella tietävänsä.

Kosti kirjoitti (11.06., klo 16.31.):

Olen oppinut taiteesta ja kirjallisuudesta paljonkin. Vaikkei niiden tarvitsisi tai olettaisikaan opettaa/ opettavan.

Melkein kaiken?

Esim. kerran katselin italialaisen taiteilijattaren työtä, jossa oli kaksi kuvaa. Miehen kuva naisesta: mies näkee naisen vaan kaulasta alaspäin. Naisen kuva miehestä: nainen näkee miehen kaulasta ylöspäin. Tietenkin sanoma oli mustavalkoinen, mutta kuului kai tuon taiteilijan ja ajan henkeen.

Eräänkin virolaisen taiteilijan työ aukesi vasta jälkeenpäin ja sanoma muutti maailmani sillä hetkellä.

Samoin kirjallisuus funktioineen on kasvattanut minut ihmiseksi. Nuorena Aaro Hellaakosken runot saivat ymmärtämään itseäni.

Ei haittaa, jos hypitään realismin yli tai ali. Mielikuvitus lisää.

Voihan sitä nauttia vaan kielen musiikistakin, sanataiteesta.

Markku Lindroos kirjoitti (13.06., klo 15.31.):

Hyvät kirjat antavat elämyksiä ja johdattavat maailmoihin joita ei välttämättä tunne entuudestaan. Monet romaanit ovat sitä paitsi näkemyksellisiä ja perustuvat kirjailijan todellisiin käsityksiin todellisista asioista.
Taiteessa on aina tekijänsä mielipiteet mukana ja parhaimmillaan ne näyttävät jotakin ennen huomaamatonta ympäröivästä maailmasta ja saavat ehkä ideamerkityksellistä painoarvoa tulevaisuuden muutoksissa tai lukijan henkilökohtaisissa päätöksissä.
Silti tuskin kukaan lähtökohtaisesti hakee faktaa tai elämänohjeita kaunokirjallisuudesta elämäänsä, vaan etsii siitä viihdyttävää ajankulua tai taiteellista elämystä velvoitteista vapaisiin hetkiin.
Minulle kirjoista on ollut hyötyä ilmaisun kehittämiseen ja sitä kautta ne ovat parantaneet ajatuksieni välittymistä, oli kyse faktasta tai fiktiosta. Ne ovat etupäässä helpottaneet sosiaalista kanssakäymistä. Se miten joku muu kokee asioita, kalibroi omaa kokemista. On myös huomionarvoista, että kaunokirjallisuus kuvastaa aina omaa aikaansa kertoi se sitten menneestä, tästä hetkestä tai tulevaisuudesta.
Eli minusta, kirjallisuus opettaa epäsuorasti ja suorasti monia asioita. Parasta siinä on, ettei se valista tarkoituksellisesti, vaan on lukijan omaa vapaata ehdollistamista ohi vilistävistä maisemista.

Edellinen kirjoitus | Etusivu | Seuraava kirjoitus