Päätoimittajan päiväkirja

Silmään tökkää lähinnä ruotsin yli- ja venäjän aliedustus, muistaen, että palkinto nousee nimenomaan läntisestä sivistysperinnöstä.

Ruotsin Akatemia piti tapanaan palkita omia jäseniään. Viimeksi kun näin kävi Harry Martinsonin ja Eyvind Johnsonin kohdalla, poru oli Ruotsissa melkoinen. Erityisesti Dagens Nyheterin silloinen päätoimittaja Olof Lagercrantz korosti tällaisen palkitsemisen olevan sopimatonta.

Martinsonin kohdalla, joka oli itse akatemian jäsen eli valitsija, poru otti niin koville, että hän teki sen takia itsemurhan.

Periaatteessa poru oli oikeutettua, mutta tällaisessa yksittäistapauksessa se on toisaalta aika kohtuutonta.

Kun Martinson varmaan ansaitsi palkintonsa. Siinä missä joku toinenkin. Moni palkitsematta jäänytkin olisi sen ansainnut - ruotsalainen Strindberg esimerkiksi.

Itselläni pisti tuossa listassa silmään puolan suhteellisen korkea asema, heti suurten sivistyskielien (englannin, ranskan, saksan, espanjan ja italian) jälkeen. Ruotsi ei toki kuulu suuriin sivistyskieliin, mutta sen (samoin kuin norjan ja tanskan) korkea asema selittyy yksinkertaisesti kielellis-maantieteellisillä tekijöillä. Puolan korkean aseman selitykseksi voisi ajatella puolalaisemigraation vahvaa edustusta Ruotsissa. Tai sitten vain sitä, että Puolassa kirjoitetaan niin hyvää kirjallisuutta...

Eurooppa jyrää muun maailman 99-6, hätäisesti laskettuna.

Oksitaaniksi kirjoittanut Mistral on kiinnostava tapaus, mutta ei kielen pienuuden vuoksi. Oksitaania tiettävästi puhuu saman verran väkeä kuin suomea. Islannin voi mainita pienenä kielenä.

Mitä ovat "suuret sivistyskielet"? Vai tarkoitetaanko kenties entisten kolonialististen suurvaltojen ihmisten enemmistön käyttämiä kieliä?

Kovin on Länsi- ja Keski-Eurooppakeskeistä.

"hepera" lienee heprean kieli? (= Agnon, palkinto v. 1966) Agnonin kirjoittama kieli oli kyllä niin erikoislaatuista, että nykyhepreaakin taitavilla saattaa olla vaikeuksia sitä ymmärtää.

"Vai tarkoitetaanko kenties entisten kolonialististen suurvaltojen ihmisten enemmistön käyttämiä kieliä?"

No niitä juuri. Nimitys ei ollut ehkä parhain mahdollinen, olisi varmaan pitänyt lisätä jonnekin adjektiivi "eurooppalainen". Anteeksi.

Etenkin alkuaikoina palkinnon antajat eivät tunnetusti olleet tehtävänsä tasalla. Vaihtoehtoisia listoja on laadittu, palkituista puuttuvat esimerkiksi Leo Tolstoi, Émile Zola, Anton Tsehov, Henrik Ibsen, Mark Twain, August Strindberg, Henry James, Guillaume Apollinaire, Joseph Conrad, Thomas Hardy, Rainer Maria Rilke, Marcel Proust, Ezra Pound, William Butler Yeats, Miguel de Unamuno, Edith Wharton, F. Scott Fitzgerald, James Joyce, Virginia Woolf, Robert Musil, W. H. Auden, George Orwell, Bertolt Brecht, E. M. Forster, Jorge Luis Borges, Vladimir Nabokov, Yukio Mishima, J. R. R. Tolkien, Saul Bellow, Graham Greene, Italo Calvino, Philip Larkin, Eugene Ionesco, Ralph Ellison, John Updike, Mario Vargas Llosa ja Don DeLillo.

Monet valinnat ovat olleet luonteeltaan pikemminkin poliittisia kuin kirjallisia. Oikea poliittinen veto olisi kuitenkin ollut, jos Salman Rushdie olisi saanut palkinnon heti Saatanallisten säkeitten jälkeen.

th:n lista on siinä mielessä mielenkiintoinen, että ainakin minä "tunnen" eli omaan jonkinlaisen mielikuvan noista kaikista.

Sen sijaan kaikista Nobel-palkituista "en ole kuullutkaan" eli nimi ei herätä isompia mielleyhtymiä.

Tälle voi toki esittää monia syitä - alkaen listasta ja päätyen kirjallisen sivistykseni pinnallisuuteen.

Bellow sai Nobelin vuonna 1976

Th:n listan kirjailijoista W. B. Yeats kyllä sai Nobelin palkinnon jo niinkin varhain kuin 1923. Leo Tolstoi taas mainitaan Ruotsin akatemian hylkimistä kirjailijoista melkein aina ensimmäisenä, niin yllä olevassa listassakin, mutta samalla unohdetaan mainita, että Tolstoi itse teki kaikkensa jotta ei olisi saanut palkintoa, koska piti elämänsä loppupuolella yhtäältä rahaa ja toisaalta (kauno)kirjallisuutta kaiken pahan alkuna ja juurena. Tolstoi mm. kirjoitti Arvid Järnefeltille ja pyysi tätä käyttämään vaikutusvaltaansa Nobel-palkinnon estämiseen.

Mitä taas tulee siihen, että Nobel-varjolistoilla tuppaa olemaan vain tunnettuja ja tunnustettuja kirjailijoita, kun taas Nobel-palkituista löytyy koko joukko nykyään tuntemattomia ja väheksittyjä kirjailijoita, niin tämä selittyy varsin yksinkertaisesti sillä, että varjolistojen laatijat voivat vaivattomasti poimia suosikkinsa ajan seulan läpikäyneestä kirjailijakaanonista, mutta Nobel-lautakunta on joutunut toimimaan omassa ajassaan siten kuin on parhaaksi katsonut. On tietenkin totta, että se on tehnyt virheitä ja palkinnut nyttemmin mitättömiksi katsottuja kirjailijoita, mutta ei se tässä suhteessa eroa mistään muusta kirjallisesta instituutiosta. Jos avaa minkä tahansa kirjallisuuslehden viidenkymmenen tai sadan vuoden takaa, saa huomata, että niissä kehutaan suhteettoman paljon kirjoja ja kirjailijoita, joista kukaan ei ole nykyään kuullutkaan.

TJM huomasikin jo toisen Nobel-palkitun th:n listalla. Toinen suosittu kohde tällaisilla varjolistoilla ovat kirjailijat, jotka kyllä nykyään tunnustetaan yleisesti neroiksi, mutta joiden maine on kertynyt kokonaan tai siinä määrin postuumisti, että ei ole kovin mielekästä syyttää Nobel-lautakuntaa heidän "hyljeksemisestään" – vaikkapa Franz Kafka, Konstantinos Kavafis, Fernando Pessoa ja Bruno Schulz.

Th:n listalla ei tällaisia kirjailijoita varsinaisesti ole, joskin Guillaume Apollinaire on jo niillä rajoilla (kuoli 1918, suuri osa tuotannosta ja ilmeisesti kaikki käännökset ilmestyivät vasta kuoleman jälkeen). Ralph Ellisonista taas on muistettava, että hän oli yli neljän vuosikymmenen yhden (kylläkin erinomaisen) romaanin mies: Nobel-palkintoja ei ymmärrettävistä syistä anneta esikoisteoksista, vaikka sitten erinomaisistakin, ja ymmärrettävää on sekin, että kun Nobel-palkinto kuitenkin on aina palkinto elämäntyöstä, niin "yhden kirjan ihmeiksi" jääneet kirjailijat joutuvat jäämään sitä vaille.

Tulevien nobelistien listan kestonimen Sofi Oksasen paradoksi "ääni on Sofin, mutta kädet toisen" heijastaa suomalaisen älymystön yleisempää sisä- ja ulkopoliittista paradoksia: "enemmistöön kuuluvat muodostavat yksilöinä uhan vähemmistöön kuuluville".

WSOY:n hollantilaisen johtajan on vaan vaikea käsittää että kirajilijasta voidaan vielä tänä päivänä tehdä ddr-tyylinen valtiopropagandan lähettiläs.

Listan nimet poimin eräästä varjolistasta, joka meni välillä pahasti hassuttelun puolelle, kun laatija halusi listalle paljon amerikkalaista kirjallisuutta ja vielä Agatha Christien. Franz Kafkan sentään jätin pois. Ellisonin ohella "pitkän linjan näyttö" taisi jäädä J. D. Salingerilta. Jarl Helleman on kirjoittanut aiheesta muistaakseni Kirjalliset liikemiehet -teoksessaan. Borges antoi väärän lausunnon maansa sotilasjuntasta, Calvino kuoli ennenaikaisesti. Junichiro Tanizakin kohtalo taisi olla sama.

Kuten näkyy, itselläni on näiden lukeminen ja alan tuntemus päässyt lykkääntymään, mutta on aluetta silti mielenkiintoista seurata. Don DeLillon tiedän olevan Leena Krohnin suosikkikirjailijoita. Kirjallisuuden muuttuvasta kaanonista olisi hyvä käydä keskustelua ja laatia erilaisia listoja, jotta klassikot pysyisivät saatavilla.

"Nobel-tason" käännöskirjallisuutta pitäisi brändätä kunnolla, koska kustantamojen mukaan ainakaan vanhempi kirjallisuus ei mene yleisölle kaupaksi. Teoksella on Baabel-sarja, Otavan Seitsentähdet taitaa olla aika hyvä. Uusi käännös Jumalaisesta näytelmästä olisi aika repäisevää tai Danten maailmankuvan vastakohtana proosakäännös Lucretiuksen Maailmankaikkeudesta-eepoksesta.

http://www.hs.fi/kulttuuri/...

Pahalta kuulostaa. Haastatteluista kuulisin kyllä mielelläni vinkkejä kirjailijoiden omista suosikkikirjailijoista, ja kääntäjät pitäisi nostaa tähdiksi. Kun kerran markkinointi on kaikki kaikessa, niin kyllä kustantamojen pitäisi onnistua myymään ajattelutapa, että on trendikästä ja miehekästä lukea vaikka Seamus Heaneyn runoja tähtikääntäjä Jyrki Vainosen suomennoksina. Naisethan ylläpitävät jo kulttuuria ja ostavat Szymborskan teokset.

Täysin asian vierestä, mutta aika uskomatonta on että WSOY:n kotimainen kaunokirjallisuus irtisanoi KAKSI kustannustoimittajaa. Herra Jumala, kuinka monta sinne jäi? Harri Haanpään lisäksi siis.
Elokuusta tulee kiva kuukausi Bulevardilla.

Otava on (jo toistamiseen) lopettanut Seitsentähdet-sarjansa.

Jarl Hellemannin kirjan nimi oli Kustantajan näkökulma (1999).

th:n lista on muuten tosihyvä puuttuvista Nobelisteista. Allekirjoitan ilman muuta. Kundera puuttui? Hänet kyllä lisäisin?

Ja mitä nyt tuohon kustannusmaailman hössäkkään jossain Södikan puolella, (sori pari lainia) niin tuon "lentävän hollantilaisen" mukaan voisi ihan täysin perustellusti valita tulevaisuudessa uudeksi kirjallisuuspäälliköksi kai Eino Makusen...

"Brändääminen" tarkoittaa tietysti pohjimmiltaan tuotteistamista, yleisön johdattamaista tiettyyn, pysyvään suuntaan. Madonna on Madonna, BigMac on yhä Bigmac jne. Tiedän kirjailijoita, joiden muusta tuotannosta poikkeavia töitä ei ole hyväksytty juuri em. ominaisuuden takia.
Mutta koska ihminen on nimenomaan kehittyvä olento - tai pitäisi olla - lienee aiheellista kysyä;

A/ Onko pysyvyys, "brändääminen" siten ihmisyyden/taiteellisuuden todellisten ominaisuuksien mukaista?

B/ Jos näin on, onko firma, joka JULKISESTI ilmoittaa tähän panostavansa, todella ihmisyyden/taiteellisuuden puolella? (Vai fyrkan?)

C/ Onko välttämättä pysyttävä talossa, joka sanelee, mitä linjaa toteuttaa? Eikö jokaisella pitäisi olla oikeus valita työnantajansa? Onko mitä mahdollisuuksia?

Miten on? Jos siis talo määrää tappiin saakka, voidaan taas päätyä päätelmään, että eikö rakkaus rahaan on kaiken pahan alku ja juuri...?