Päätoimittajan päiväkirja

Lukupiirit ja kirjallisuuskerhot ovat erinomaisen terve ja ilahduttava asia nykykulttuurissa, jonka kiireinen ja kyyninen henki vieraannuttaa ihmiset sekä kirjallisuudesta että toisistaan.

Vaimoni käy oman koulunsa opettajien muodostamassa kirjallisuuskerhossa ja pitää heidän illanistujaisiaan hyvin tarpeellisina. Viimeksi hän ehdotti kerhokirjaksi kirjaa, jota minä olin suositellut hänelle, vähän yli vuosi sitten suomeksi ilmestynyttä iranilaisen naisen teosta Lolita Teheranissa, joka kertoo nimenomaan tällaisen kirjallisuuspiirin länsimaisen kirjallisuuden puitteissa (Nabokovin Lolita, Fitzgeraldin Kultahattu, Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo jne.) käydyistä keskusteluista. Kirja muuten sopii erinmaisen hyvin myös nykyiseen globaaliin tilanteeseen ja siihen sananvapauskeskusteluun, jota pilakuvajutun pohjalta käytiin tälläkin palstalla.

Ja äskenhän ilmestyi sellainenkin kirja, jonka nimi oli Jane Austenin lukupiiri tai jotain vastaavaa. Paljon parempaa seuraa joka tapauksessa kuin Da Vinci koodi. Lukupiirit ovat in.

Pitääpä muuten lukea uudelleen se Pesäpuun ensimmäinen sivu. Pidin tietysti kirjasta aikoinaan kovasti: minulla oli silloin Ilpo Tiihosen kanssa sellainen lukupiiri, jossa keskusteltiin siitä, oliko sinä syksynä debytoineista Matti Pulkkisen Pesäpuu vai Hannu Ahon Saara syksyn sävähdyttävin teos. Saarahan ei edes ollut esikoinen, vaikka luinkin Ahon nuortenromaanin vasta sen jälkeen.

Oli tuo 70-luvun loppu aikaa. Mitä kuuluu Pulkkiselle nykyään?

Entä mikä oli seuraavan vuoden, -78, suurin lukuelämys? Itse kannatan erästä Sirkusta.

Vaikka allekirjoittaneena en vielä aivan vuonna -78 ollut ehtinyt maailmaan syntyä, uskallan viimeaikaisen Markku Lahtelan tuotannon läpiluotaamisen perusteella kohottaa "Sirkuksen" erinomaiseksi romaaniksi kotimaisessa proosatraditiossa, joka jaksaa pyöriä saman sontatunkion ympärillä vuodesta toiseen... Lahtelan "Sirkuksen" tulisi kuulua jokaisen lukupiirin ja kirjallisuuskurssin tutkimusaineistoon... etten liikaa kehuisi, niin sanottakoon teosta hieman tyngäksi, mutta idearikkautta on ja tiukkaa sarkasmia... toisaalta olipa jo "Se" erityisen mielenkiintoinen kyhäelmä, jos jaksaa antaa anteeksi tietyt kuusikymmenluvun turhat painotukset ja kompastelevan eroottisen kuvaston... mainitsin kai tuon vaan siksi, että pääsen lainaamaan suosikkikohtaani kyseisestä teoksesta:

"Maailma on uudistumassa, mahtavat käsitteiden pyramidit vaipuvat kuin suohon, sanoilla rakennetut konstruktiot menevät pirstaleiksi kuin hidastetussa filmissä, irronneet sanat ovat monikielisinä röykkiöinä tai peräkkäisinä automaattiassosiaatioina, sokeat muistelevat sitä, minkä he näkivät, tietoisuus liukenee uniin ja ihmisten kasvot ovat väsymistä, suunnatonta väsymistä, ei minkäänlaista vakuuttavaa järjestystä, ei mitään ohjeita, ei mitään sanomia enää, eikä sekään ole muuta kuin jonkin pitkän, jo päättyneen puheen kaiku, ei mitään tilaisuutta eksyä oletettuhin järjestyksiin, ei ole enää mitään, ei yhtään mitään; on uudistumassa ja hajoamassa pois. M. pesi hampaitaan ja oli koko ajan kuin häntä olisi joku komentanut, hengitys oli pidätettyä aivan kuin hän olisi pelännyt, ja sitä paitsi hän oli jatkuvasti äänessä aivan kuin olisi lukenut koskaan keskeytymäntöntä uutiskatsausta."

(Lahtela: "Se")

Pesäpuun ja Sirkuksen lumoihin aikoinaan joutuneena voin vain ihmetellä, miksen enää koe vastaavia elämyksiä? Ikä ja paatumusko sen tekee?

Saara ei minusta ollut aivan niin huikea kuin nuo kaksi, mutta Aho sinänsä oli todellinen lupaus. Mihin hän on hävinnyt?

Sirkuksen tuimasti lukeneena en muuten ihmetellyt Lahtelan itsemurhaa... mies kirjoitti tosissaan.

Minun täytyy sanoa, etten innostunut Lahtelan Sirkuksesta läheskään samalla tavalla kuin hänen 60-luvun teoksistaan, juuri tuosta Se-romaanista, Sinapinsiemenestä ja joistakin muista. Minusta Sirkus oli nimenomaan solipsistinen maailmanrakennelma, joka ajaa kirjoittajansa sellaiseen filosofiseen umpikujaan kuin sitten Lahtelallekin näytti käyvän. Oman näkemykseni kirjasta ilmaisinkin Demarin arvostelussani 24.3.79, joka on muuten julkaistu liitteenä SKS:n Sirkuksesta ottamassa klassikkopainoksessa.

Markku Lahtelan saksalaissyntyisen pojan Silvon Kuvienkaataja muuten on mielestäni matkaa samantyyppiseen umpikujaan: samaan aikaan kun yritetään ottaa maailmasta ravisteleva ote, sitä työnnetään teoretisoinnilla yhä kauemmas.

Tosissaan Lahtela yritti, mutta yritti myös tosissaan tehdä pohdiskelevasta maailmantuskastaan kirjojensa äidin.

Hannu Aho lienee toisella tavalla sammunut nykyään, ikävä kyllä: häntä ajatellessa muistuu mieleen, että julkaisihan Lahtela sellaisenkin kirjan 60-luvulla kuin Jumala pullossa, joka oli kai jossain määrin samansisältöinen kuin Joel Lehtosen Henkien taistelu.

Puhuin Sirkuksesta juuri sen takia, että Virtanen aktivoituisi... olen lukenut arvostelunsa SKS:n klassikkopainoksesta!

Kuvienkaataja on hyllyssä. Pitäisi lukea.

Minäpä en ole (ainakaan vielä) lukenut Veronica Pimenoffin viimesyksyistä romaania C, mutta arvelen hänen pyrkivän yhtä kokonaisvaltaiseen raporttiin länsimaisen kulttuurin tilasta kuin Silvo Lahtela omassa kirjassaan. Pidin Kuvienkaatajasta silloin kun sen luin, mutta jälkeenpäin olen kysellyt itseltäni, pidinkö minä siitä sen takia että se oli hyvä kirja vai sen takia, että halusin pitää sitä hyvänä.

Samoihin aikoihin Kuvienkaatajan kanssa ilmestyi muuten suomeksi tsekkiläissyntyisen Libuse Monikován jännällä tavalla kafkalainen romaani Julkisivu: pitäisi melkein lukea ne kummatkin uudestaan, varsinkin, kun eurooppalaista kulttuuriromaania suomennetaan nykyään niin kovin vähän.

Kyllä kirjallisuudestakin juttua riittää, ei aina tarvitse pelkästään Deadwoodia tuijottaa...