Richard Powers:
Muistin kaiku
Romaani, 647 s.
Suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2009.
Nebraskan Platte-joen jollekin tietylle alueelle kerääntyy huhtikuisin valtava määrä hietakurkia. Niiden kevätmuutto on satojatuhansia vuosia kulkenut samaa reittiä. Eräänä yönä ne säikähtävät yhtäkkisiä jarrutusääniä, rytisevää peltiä ja kauhunhuutoja. 27-vuotias, rajua nuoruuttaan elävä Mark Schluter on keikauttanut autonsa katolleen. Mies pääsee nipin napin elävänä sairaalaan, teho-osastolle ja kuntoutukseen. Hän toipuu hyvin, mutta jokin hänen tajunnassaan tai aivoissaan ei toimi niin kuin ennen. Hän väittää, että hänen siskonsa Karen, jonka hän myöntää muistuttavan pienintä piirtoa myöten siskoaan, ei oikeasti ole hänen siskonsa vaan jonkinlainen korvike. Samoin käy lemmikkikoiran kanssa.
Alkuasetelmassa on vaikka kuinka paljon aineksia kehiteltäväksi periamerikkalaisen fabulan suuntiin – Twin Peaks, Lost, Flashforward, Twilight Zone, Salaiset kansiot, Mentalisti – mutta Richard Powersin Muistin kaiun luonnontieteellinen realismi päihittää kaikki fantasiaviritelmät.
Melkein romaanin puoliväliin saakka pidin kuitenkin kerrontaa puisevana ja liian hitaasti etenevänä, ja kun itsekin luin kirjaa hitaasti, tuntui siltä kuin olisin ajanut hitaalla junalla takaa toista yhtä hidasta junaa. Niin kauan kuin kerronta fokusoi pelkästään Markin tajunnan mustiin aukkoihin ja sitä ympäröivään itsepäiseen sumuun, mikään ei tunnu kunnolla liikkuvan. Aivotutkija Gerald Weber on tietysti viisas ja muistuttaa Oliver Sacksia suurin piirtein yhtä paljon kuin Thomas Mannin Adrian Leverkühn Arnold Schönbergiä. Muistin kaiku puolestaan muistuttaa monia Mannin suuria romaaneja paitsi kokonaisvaltaisesti luotuna maailmankuvarakennelmana myös siinä, että Manninkin romaanit tuntuvat usein pitkäveteisiltä ja tylsiltä, ennen kuin ne lumoavat lukijansa. Romaanin jännite kasvaa kuin hiljakseen muhiva tulivuori, joka antaa odottaa purkautumistaan. Nykyisessä nopeasti palkitsevan kerronnan kulttuurissa Powersin aikaillen merkityksiä tihentävä romaanistruktuuri on harvinainen sekä pyrkimyksenä että saavutuksena.
Powers hylkää kaunokirjallisuuden perinteiset humanistis-eksistentiaalis-esteettiset lähtökohdat ja luo kertomuksensa merkitysmaailmaa ja substanssia mahdollisimman kliinisesti luonnontieteellis-biologisesti perustellun maailmankuvan pohjalta. Hän tavallaan jatkaa sitä rajankäyntiä, jonka maamerkit asetti lordi C. P. Snow vuonna 1959 julkaisemallaan esseellä ”kahdesta kulttuurista”. Siitä virinnyt debatti synnytti meillä keskustelukirjan Aikamme kaksi kulttuuria (Toim. Eero Saarenheimo, wsoy, 1967), jossa luonnontieteilijät ja humanistit kukin vuorollaan kurkistivat todellisuuteen omista akkunoistaan: millaiset olivat luonnontieteilijän edellytykset ymmärtää humanismin mieltä, ja miten onnistui humanisti luottamaan teknologian riemusanomaan? Nyt railo näyttäisi kasvaneen entisestään. Elämme maailmassa, jota hallitsee epäluulo ja jossa kukoistuksen teoriat näyttävät suurilta kuplilta.
Muistin kaiku tekee kunnianhimoisen yrityksen luonnontieteellisen ja humanistisen maailman keskinäisten sisäkkäisyyksien ymmärtämiseksi. Se kertoo tarinansa pitäytyen luonnontieteilijöiden tavassa tarkastella elämän ilmiöitä ja hankkia siitä evidenssiä. Kertoja tunkeutuu humaaniin aseinaan kirurgin veitsi ja looginen havainto. Se uskottelee hankkivansa tietoa ihmisestä kuin mistä tahansa keskushermostolla varustetusta oliosta luonnontieteellisen johdonmukaisesti, kuin psykologiaa ei olisi vielä keksittykään. Vai lieneekö näkökulma sittenkin vain osa kaunokirjallisen esityksen teeskentelyä ja mimiikkaa?
Kaunokirjallisuuden paradigma ei olennaisesti ole muuttunut parissatuhannessa vuodessa. Ihminen on sen keskiössä ja tempoilee uskonnollispohjaisessa humanismissaan. Länsimaista kaunokirjallisuutta voi pitää loputtomina Raamatun lisälehtinä silloinkin, kun se yrittää absurdin, modernin, ateismin tai analyyttisen psykologian keinoin kyseenalaistaa Raamatun suurta kertomusta. Ja koska se on kuitenkin jäänyt tämän suuren kertomuksen jalkoihin, postmoderni katsoo aiheelliseksi julistaa vuoroin suuren kertomuksen, vuoroin romaanin kuolemaa.
Powersin kirja on kliininen ja huolellisesti rakennettu yritys tarkastella maailmaa humanismin ulkopuolelta. Se on postmodernin, vanhoja mantroja kierrättävän tautologian jälkeen harvoja selkeitä yrityksiä vapautua kirjallisuutta autismiin saakka rasittaneesta minäkuvasta, sisäänpäin kääntyneestä estetismistä ja uskonnollismoralistisen paradigman dogmaattisuudesta.
Pitkästä aikaa kunnon aateromaani siis, ajatusromaani ainakin. Filosofia on tutkinut tietoteoreettisia ongelmiaan ja jäänyt yksin, varmaan siksi, ettei se ole ollut halukas tai kykenevä kehittämään yhteistä kieltä jonkin toisen tietoa tutkivan systeemin kanssa. Luonnontiede jää yksin jo senkin takia, että se pitää kaikkia muita todellisuuden haltuunoton yrityksiä hömppänä, niin kuin fyysikko Kari Enqvist usein antaa ymmärtää. Uskonnolle taas riittää pelkkä usko. Ja sitten Powersin romaanissa tuodaan keskelle ongelmavyyhteä Oliver Sacksin oloinen Weber, neurologivapahtaja, bestselleristi ja julkkis, josta tulee pieni ihminen viimeistään sivulla 526, kun hän tajuaa, että ”vielä kauan sen jälkeen kun neurologia olisi kehittänyt kattavan teorian minuudesta, kukaan ei ymmärtäisi hiukkaakaan nykyistä paremmin, millaista on olla joku toinen”.
Powers ei tee Weberistään naurettavaa, vaan pelkästään inhimillisen olion, joka on luomakunnassa samanarvoisessa asemassa kuin auto-onnettomuudesta toipuva ja eksistentiaalisen hämmennyksensä kanssa kamppaileva Mark tai tämän sisko tai Platte-joen rantamilla levähtävät kurjet. Muistin kaiku ei kyseenalaista muuta kirjallisuutta, mutta taiteisiin turhan helposti pesiytyvän itseriittoisuuden yli se katsoo.
Paitsi, että Muistin kaiku on merkittävä aloitusrepliikki dialogiksi eri tietoisuus- ja tiedostamissysteemien välille, se ammentaa paljon samoista lähteistä, joista Henri Bergson julkaisi teoksensa Henkinen tarmo (1919, suom. 1923 ja 1958). Siinä suuri ranskalaisfilosofi nimittää aivoja yksinomaiseksi pantomiimielimeksi. ”Niiden tehtävänä on esittää liikkein hengenelämää ja niitä ulkoisia olosuhteita, joihin hengen on sopeutuminen.” Aivot siis ovat viaton elin, joka ei itse pysty tiedostamaan edes olemassaoloaan. Sekin tieto meille on annettu jostain muualta, patologien ruumiinavauspöydiltä.
Bergsonin naurua Powersin kirjassa on hyvin vähän, vaikka kirjailija kiinnittää paljon huomiota ihmisen sielun- ja ruumiintoimintojen mekaanisuuteen; seikka, josta Bergson sanoo koomisen havainnon kumpuavan.
Kokonaisuutena romaani ei yön yli nukuttua ehkä tunnu ihan niin vallankumoukselliselta kuin sitä ahmiessa. Luonnontieteellinen näkemys ei pysty tunkeutumaan kertojaratkaisujen ja romaanistruktuurin paikalle, ja lopulta myös eksaktin tuntuista neurologista tietoa tarkastellaan romaanissa sovitun humanistisin silmin. Tiedon ja ihmisenä olemisen rajat tulevat vastaan. Silti omatunnon ääni, älyllinen pohdinta ja inhimillisen neuvottomuuden tunnustaminen saavat romaanissa ilmaisun, jolle viime aikojen kirjallisuudessa vetää vertoja ehkä vain joku J. M. Coetzeen Elizabeth Costello. Suuret kysymykset näyttävät pinnallisesti katsoen itsestäänselvyyksiltä, ja siksi ne on myös usein helpompi kyynisesti ohittaa tai kumota kuin asettaa Coetzeen ja Powersin tapaan paljaaltaan näytille: ihmettelyn kyky on suuri lahja niin kirjailijalla kuin lukijallakin.
Sujuvassa suomennoksessa on muutamia ylimalkaisuuksia, joitakin selkeitä virheitäkin, joista ärsyttävin on partenogeneesin kirjoittaminen pehmeällä b:llä.
Arto Virtanen
