Jhumpa Lahiri: Tuore maa. Novelleja, 434 s. Suom. Kersti Juva. Tammi 2008.

Tuore maa on Jhumpa Lahirin kolmas suomennettu teos. Nide itse ei kerro laatuaan nimiösivullaan. Etulieve mainitsee ensin, että kyseessä on kertomuskokoelma, ja täsmentää sitten lajin kahdeksaksi novelliksi.

Novelleiksi näitä sopii sanoa. Ehkä viimeinen, ”Rantautuminen”, voisi kuulua kertomuksen lajityyppiin. Siinä niin sanotusti tapahtuu muita näkyvämmin. ”Rantautuminen” tuntuu kaikessa tunne- ja muussa kuohussaan sekä italialaisten paikannimien ja ruokalajien ryöpyssä jäävän jotenkin asetelmalliseksi.

Tuoreen maan muissa novelleissa Lahiri sijoittaa keskeisen tapahtumisen perheen sisään tai kahden henkilön välille tahi yhden ihmisen muuttumiseen.

Novellien Pohjois-Amerikassa asuvat perheet liikkuvat kyllä tiheästi maanosasta toiseen. Jhumpa Lahirin bengalilaistausta on antanut hänelle tietoa ja kokemusta siitä, miten pystyvät, pätevät ja korkeasti koulutetut intialaiset – nämä tilastotieteen, mikrobiologian, Rooman kirjallisuuden professorit ja hajataitteisuuden laserkorjauksen kansainvälisesti tunnetut kehittäjät – siirtyvät työpaikkoihin ympäri maailmaa. Ja kaikista uusista kotikaupungeista matkustetaan kesälomalla kotiin Kalkuttaan esittelemään menestyneitä lapsia.

Kotona Intiassa kuuluu käydä, ja kotoisia tapoja pidetään yllä. Tapojen sisällöstä ja taustasta Jhumpa Lahiri ei kerro. Hindu-uskonnon hän mainitsee ehkä kahdesti, katolisen yhtä usein, protestanttisen hautausmaan kerran – siellä käyvät sivistyneet matkailijat runoilijan haudalla. Uskontoa ei muuten harjoiteta mutta tavat ovat tärkeät: perinteinen ruoka, oikea pukeutuminen ja avioituminen, säädyllinen ei-amerikkalainen käytös.

Hienosti Lahiri kuvaa vanhempien murhetta, kun kasvavat lapset muuttuvat aikuistuessaan vieraiksi, muukalaisiksi. Teema toistuu teoksessa, väliin huvittavana turhasta torumisena, mutta enimmäkseen liikuttavan tuttuna, kaikkien aikojen kaikkia perheitä saattaneena huolena.

Yhtä hyvin novellit kertovat siitäkin kauhistuksesta, joka valtaa aikuiset lapset, kun leskeksi jäänyt vanhempi solmii uuden avioliiton tai edes suunnittelee sellaista. Tätä aihetta käsittelee kaksi novellia, positiivinen niminovelli ”Tuore maa” – sitä pidän kokoelman parhaana – ja surullisempi ”Vuoden loppu”. Molemmat ovat mestarillisia kodissa risteilevien tunteiden kuvauksia.

Vaikuttava on myös ”Pelkkää hyvyyttä”, jossa sisko yrittää pitkään olla veljensä vartija, aluksi suojellakseen vanhempiaan ja sitten tukeakseen veljeä, ja joutuu lopulta luopumaan vartijan tehtävästään.

Kaikkiaan Tuore maa on viisaasti kuvattujen muutosten kirja. Lahiri ei koristele ja kuormita novellejaan visuaalisilla yksityiskohdilla, vaan sijoittaa täydellisen tarkat, kulumattomat detaljit tekstiin harvakseltaan. Tässä arat pikkusiskopuolet yrittävät tutustua isovelipuoleen ja pienen hammas heiluu: ”Hän avasi suunsa ja työnsi pikkuista suklaan värjäämää alahammasta eteen kielellään.”

Kaisa Neimala

Ilmestynyt Parnasson numerossa 01/2009.