Helena Kallio: Kalarakastaja. Runoja, 68 s. Teos 2009.

Helena Kallio on siirtynyt esikoisromaaninsa Ennen kuin sielu puutuu (2006) jälkeen lyriikan pariin, eikä suinkaan millaisen tahansa runojen rustailun: visionäärinen ja uljas Kalarakastaja ponnistaa eeppisen runouden perinteestä ja uudelleenkirjoittaa myyttejä asettaen tähtäimen niin korkealle, että huimaa. Kokoelma on komeitten kielikuvien, ikiaikaisten tarujen ja jumalten juhlaa, johon vieläpä rinnastetaan nyky-yhteiskunta nykyaikaisine ongelmineen. Kunnianhimoa ja näyttämisen halua kirjailijalta ei ainakaan puutu.

Polveilevan, varioivan ja pisteettömänä etenevän kokoelman kantavana teemana on kaiken virtaavuus ja ihmisen saumaton limittyminen maailmaan ja siinä synnytettyihin kertomuksiin. ”Solmu solmulta, hiertymä hiertymältä syöpyy ihoomme historian, mustelmien kartta, sen paino imeytyy henkeesi.” Limittyminen ilmenee myös konkreettisena sulautumisena luontoon (”maiseman, johon kaipaan juurtua, imeytyä kyselemättä ojan pengermään”) ja kieleen (”kuuntele kirjoitusten reunaa, rivien välejä, sukella o:n silmukasta, soluttaudu syvemmälle”). Hieno ajatuskehikko olisi pysynyt hyvin pystyssä ilman sen lähtökohtana olevan Herakleitoksen lausahduksen väkinäistä esiinkirjoittamistakin (”paita hei ja panta rhei!”).

Kalarakastajan runomeressä syntyy kieli ja maailma, ”kosminen mysteeri, järjestäytyminen olennoiksi”. Näissä alkuvesissä liikkuessaan Kallio osoittaa kielellisen taituruutensa ja visionsa voiman. Moralistiset viittaukset nykymaailmaan – perhesurmiin, kylmään tulostavoitteellisuuteen, jopa ilmastonlämpenemiseen – tuntuvat kuitenkin päälleliimatuilta, ja ”tiskielämän” kaltaiset arkiset sanat latistavat tunnelmaa eivätkä toimi vastavoimana kokoelmaa hallitsevalle mahtipontisuudelle siten kuin ehkä tarkoituksena oli.

Kokoelmassa onkin ongelmallista juuri se, että siinä yritetään tehdä kaikkea yhtä aikaa; olla sekä leikkisä että vakava, myytillinen että moderni, juhlava että puhekielinen. Lienee kuitenkin makuasia, puhutaanko tässä yhteydessä monipuolisuudesta vai päättämättömyydestä. Itse jäin kaipaamaan selkeämpää linjanvetoa ja tiivistämistä, jotka olisivat jäntevöittäneet kokoelmaa ja tehneet siitä helpommin lähestyttävän. Ei toki niin, etteikö runokokoelma saisi olla vaikea – ei se kuitenkaan myöskään saisi uuvuttaa lukijaansa alituisten viitteiden ja toisinaan sanahelinäksi sortuvien luetteloiden painolastilla. Siellä täällä on onneksi tarttumapintaa, jokin ”kauriin sydän, purppuraa itkevä helistin”.

Kalarakastajan runsaan sanomisen poetiikkaa voidaan toki puolustaa siitä itsestään löytyvällä kalojen ja sanojen rinnastuksella, jonka myötä kalarakastajasta tulee myös sanarakastaja. Eikä sanarakastaja – ainakaan tässä tapauksessa – halua säästellä ja jäsentää, vaan ”parahdella! koetella kaikua!”. Se sallittakoon, sillä lopputuloksella on kiistämättömät ansionsa, jotka tosin herättävät enemmän järkiperäistä ihailua ja vähemmän sellaista taianomaista inhimillistä värinää, jota runous parhaimmillaan herättää.

Marianna Kurtto

Ilmestynyt Parnasson numerossa 01/2009.