Sari Malkamäki: Viikon päivät. Romaani, 255 s. Otava 2008.

Sari Malkamäen romaani Viikon päivät kuvaa – kuten nimikin sanoo – viikon tapahtumat, joiden kautta rakentuu kuva Marjan ja hänen veljensä Eeron elämästä. Romaanin rakenne on mielenkiintoisen nokkela. Kertomus alkaa Marjan pitkällä minä-muotoisella jaksolla, jossa hän istuu calvadoslasin äärellä miettimässä asioitaan. Sitten kerronta vaihtuu hän-muotoon, ja samalla siirrytään Marjan lapsuuteen. Seuraavassa luvussa kertojana on veli Eero, jonka tarinaa täydentävät jälleen hän-muotoiset jaksot lapsuuden ja sittemmin nuoruuden ajoilta. Sama vuorottelutekniikka jatkuu kaikissa luvuissa.

Tämmöinen rakenne mahdollistaa sen, että niin sisarusten lapsuus kuin nykyisyyskin tulee kerrotuksi kahdesta näkökulmasta. Etupäässä ihmissuhteisiin liittyvää pohdiskelua riittää niin nykyhetkessä kuin menneisyydessäkin. Marja on eronnut ensimmäisestä miehestään, tytär on lähtenyt vaihto-oppilaaksi Brasiliaan. Suhde uuteen miesystävään, poliisina työskentelevään Anttiin, on vielä syvemmän tutustelun asteella, ja työ syöpäosaston lääkärinä pistää vapaa-aikanakin muistelemaan potilaiden vaiheita.

Appiukkonsa firman ykkösmieheksi kohonnut velipoika Eero kärsii jonkinlaisesta paniikkihäiriöstä. Juuri tällä viikolla hän yhtäkkiä lähtee ajelemaan autollaan päämäärättä pitkin Suomea. Sitten määränpääksi valikoituu sairaala-alue, jolla hän sisarensa kanssa on lapsena asunut.

Takaumista Marjan ja Eeron lapsuuteen käy ilmi, että perheen isä on ollut päättäväinen ja hallitseva lääkäri, äiti taas turhautunut ja alkoholismiin taipuvainen pianisti. Eero on lapsena oireillut vuoteenkastelulla, Marja taas on ollut säntillinen koululainen.

Kun vielä nykyhetken murheisiin kuuluu sekin, että äiti on dementoitunut tuijottamaan tuntitolkulla vanhoja videoita presidentinlinnan itsenäisyysjuhlista ja vanhasta isästä on tullut pakon edessä omaishoitaja, alkaa ihmissuhdetavaraa olla paljon. Ihmissuhderomaani Viikon päivät onkin. Hiukan jännitystä siihen tuo epäilys Eeron sekaantumisesta autoilureissunsa aikana vakavaan rikokseen, mutta enimmillään pääasiana on menneisyyden valottaminen, elämänvaiheiden ja nykyisten olojen pohdiskelu.

Erityisempää dramatiikkaa romaaniin ei rakennu, aprikoinnit sujuvat rauhallisen eleettömästi, ja lopulta asiat lutviutuvat jokseenkin hyvälle mallille. Poliisi-Anttikin osoittautuu suhteellisuudentajuiseksi ja kärsivälliseksi mieheksi, joka osaa suhtautua Marjan kiukutteluun leppoisasti.

Viikon päivät on tasainen ja rauhallinen romaani. Se on ilmeisen ammattitaitoisesti ja yksityiskohtia myöten hallitusti kirjoitettu, mutta kyllä siihen kaipaisi enemmän intensiteettiä ja tunnelatausta. Nyt lopputulos on tasaisuudessaan ja tasakoosteisuudessaan rutiininomainen suoritus.

Lasse Koskela

Ilmestynyt Parnasson numerossa 01/2009.