Sinikka Tirkkonen. Unohdus. Runoja. 75  s. ntamo 2008.

Sinikka Tirkkosen runokokoelma Unohdus alkaa omistusrunolla elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskille. Toinen omistusruno on otsikoitu taidemaalari Kalervo Palsalle. Tarkovskimaista voisi olla runojen minän kuljeskelu huurteisessa koivikossa  ja kylmässä talossa, jossa tapetit repeilevät, muistot nousevat  ja mielenliike on pohjaltaan kysymystä elämän arvosta ja merkityksestä. Jotain kalervopalsamaista on runojen lumisohjoisessa syrjälässä, jota läikyttää taiteilijaksi itsensä tuntevan intohimo ja kärsimys, kituminen ja uhma.

Tunnettuja taiteilija- ja kirjailijanimiä runoissa on paljon. Suurten nimien symboloitunut tarina köynnöstyy kuin kimallus puhujan oman taiteilijakokemuksen ylle ja lomaan antaen lohdutusta ja rinnastuskohtaa ”Jokainen tunti oli kuin Mukan kirjan lehti”, ”Yritin estää sinua muuttumasta Leif Färdingin näköiseksi”, ”Sinä minun Lauri Viita, minun oma skitsofreenikkoni”, ”Yliherkkyys, se toistui, Chopin uuvutti minua”.

Unohduksen runoissa elämälle antaa merkityksen usko taiteeseen. Poikkeavuus, vieraus, ahdistus, toisenlainen tapa kokea maailma ovat taiteen tekijän osaa.

Runojen minä katsoo taaksepäin taiteilijuuteensa ja näkee sen olennaisesti sekä sinän ja minän suhteena että suhteessa ympäristöön, pieneen paikkakuntaan. Sinän ja minän suhteena se on rakkaus- ja vuorovaikutussuhde, jossa se todella rakastava, rakastettu, esikuva, muusa, mesenaatti, voi olla kumpi tahansa, vaihtelevasti. Sukupuoli ei ole mikään olennainen rajakohta, vaan mahdollisuus puhua minusta ja sinusta: ”olen takametsien nainen, viileä aristokraatti jos niin halutaan, / siivoton älykkö”, ”Olen yliherkkyyden piinaama hävinnyt herrasmies”, ”Majailen täällä ullakolla, salamyhkäinen, outo lintu”, ”olen tunteellinen, huolissani, hermoraunio”. Suhteessa ympäristöön tämä melankolinen taiteilijuus on lähinnä sairautta – ollaanhan nykyajassa: ”Sinä olet maanis-depressiivinen, joku miehistä sanoo”, ”En ole enää ihminen vaan psykedeelinen ilmentymä”, ”Olen kävelevä psykofarmaka, / mutta Luojan kiitos olen varjeltunut raskailta sosiaalisilta rooleilta, / isyydeltä ja äitiydeltä.”

Tirkkosen runoteos on taiteen tekemisen ja sitä ympäröivän ja edellyttävän sisäisen tunnetilan tai ulkoa katsoen tunneauran apologiaa. Tunteitten ja tunnevoimaisen runoilijapersoonallisuuden puolesta puhutaan selkein lausein ja ymmärrettävin runokuvin suoraan ja painokkaasti. Runot näyttävät myös, että tila ei ole vain taiteilijan, vaan potentiaalisesti yleinen, ihmisyyttä.
Tirkkosen aiempiin pienproosateoksiin Halla (1985), Luvaton elämä (1987) ja runokokoelmaan Miten peiliin kirjoitetaan (2003) verrattuna voi tuskin puhua yllätyksellisyydestä . Uusi kokoelma on ilmeeltään hieman rosoinen ja keskeneräinen, mutta vereslihaisuudessaan sanovampi. Kokeellisen ja konerunouden kustantajaksi mielletyltä ntamolta teos on hyvä muistutus siitä, että tunteitten runoilijat ovat aina keskuudessamme.

Tuula Hökkä

Ilmestynyt Parnasson numerossa 01/2009.