Kauko Röyhkä: Kesä Kannaksella. Romaani, 185 s. Like 2009.

Sotaromaanin kirjoittamisen vasta luulisi olevan viheliäistä. Eikö kaikki ääritilanteissa esiin nousevista käyttäytymismalleista ole jo sanottu? Ja vielä niin hyvin: Pentti Haanpään ja Veijo Meren saappaisiin ei noin vain astutakaan. Mutta kai on niinkin, että jokainen sukupolvi luo omat tulkintansa. Ainakin 2000-luvun Suomessa saa vapaasti ajatella sodasta, sen arkkitehdeistä ja perusolemuksesta mitä lystää.

Kauko Röyhkälle sota-aika lienee sitä paitsi vain tekosyy kuvata vapautuneesti ihmisiä, jotka sota on kiertänyt ääriasentoon. Kaksi aurinkoa (1996) ainakin on lajin parhaimmistoa, verevä kertomus sotien viihdyttäjäjoukoista. Samaa nihilistisen makuista lihallisuutta sekä arjen ja poikkeustilanteen lomittumista löytyy Kesä Kannaksella -romaanista. Kaukopartion johtaja Kaskisuo rämpii rintamalla ja lomilla, sodassa ja soodalla. Hän ei ole idealisti tai liioin opportunistikaan, kunhan koettaa jaksaa huomiseen.

Jatkosodan kaoottiset tunnelmat sopivat miehelle, joka tietää, mitä eniten tahtoo. ”Toisin kuin kunnolliset aks-toverinsa, hän livahti ulos Vanhalta Ylioppilastalolta kun isänmaalliset puheet alkoivat käydä pitkäpiimäisiksi ja paineli Polille, jossa oli käynnissä ’syys- tai kevätcocktail’: kaikki miehet olivat tillintallin ja naiset kikattivat kiimaisina. Yleensä joku lumppu tarttui käsipuoleen ja sitten mentiin.”

Röyhkän käsittelyssä sotavuosien Helsinki tuntuu kiehtovalta, salaisuuksien, yli läikkyvän ahdistuksen ja pervitiinihelpotusten täyttämältä. Ja pusikoissa suhisee. Latautuneet baarikohtaukset tuovat mieleen Asko Sahlbergin Yhdynnän tai Valentine Hooven III:n Tom of Finland -elämäkerran: vielä pää giljotiinissakin ihminen ajattelee, ehtisikö vielä kerran köyräistä.

Korskeasti käyttäytyvä Kaskisuo, ”pankinjohtajan entinen vävy” käyttää naisia hyväkseen ja joskus varmasti toisinkin päin, mutta ”poista surua ei surunpoistajakaan”, kuten Leskinen lauloi. Maailmaa ei pääse pakoon kuin hetkeksi.

Röyhkän laulujen sanoitukset ja 13 kaunokirjallista teosta huutavat samaa ulkopuolisuuden sanomaa. Maailmaan vastoin tahtoaan heitetyt päähenkilöt räpiköivät tilanteesta toiseen. Sota tarjoaa Röyhkän kuvaamille miehille (sillä miehiä he aina ovat) mielenkiintoisia suuntautumisvaihtoehtoja.

Eivät he moraalittomia silti ole: Kaskisuon sydän ei salli venäläisen teinitytön tappamista, joten kaukopartiolaiset kuljettavat sotavankia pitkin soita. Samaa vanhemman, mielestään elämää nähneen miehen ja viattoman tuntuisen neidon asetelmaa Röyhkä on aiemminkin rakennellut esimerkiksi Silviassa (1997) ja Jobissa (2007).

Röyhkän mielenkiintoisessa mutta epätasaisessa tuotannossa Kesä Kannaksella ei nouse päätä muita ylemmäs. Kaskisuota lukuun ottamatta kirjan hahmot jäävät hahmotelmiksi. Lyhyenläntä kertomus ei aina anna ihmisille tilaa kehittyä ilmeisimpien piirteidensä ulkopuolelle. No, eipä aina maailmakaan.

Ville Hänninen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 03/2009.