Johanna Venho: Tässä on valo. Runoja, 65 s. WSOY 2009.

“’Tässä on Valo ja hän retkeilee saaristossa”, alkaa Johanna Venhon neljäs runokokoelma. Esitellään Valo, ”kuultava ja ikkunainen lapsi”. Runon lopussa Valo on ”horjahtaa tietoon”, ja puhuja kysyy, ”mitä meille tapahtuu?” Tietoisuus, lapsi ja aikuinen, huoli ja turva, säilyvyys ja muutos virittyvät teemoiksi.
Valo retkeilee, Valo menee: lapsella on merkillinen autonomiansa. Häntä voi lukea ja koskettaa, mutta hän ei vielä kerro itsestään. Runoissa on kosketusta ja ruuminosia, käsiä, jalkoja ja syliä. Kuitenkin ne kertovat myös aikuisesta niinä hetkinä, kun hän tuntee olevansa yksin. Perspektiivissä aikuinen jää taakse ja katselee lapsen menoa, tukkaa ja niskaa.

Maailman muutos ja lapsen yksilöllisyyden välähdykset koskettavat puhujaa, ja hän tavoittaa niitä yhä uudelleen. Mietteliäät toteamukset rytmittyvät luontevasti kuvallisuutta ja äänteellisyyttä maalaavien lauseketjujen joukkoon. Ajatukset syntyvät tilaan, joka on usein arkinen ja aina aistikylläinen. Runoissa on taitavasti rakennettua hetken täyteyttä: ”Kiipee syliin. Miten myrsky ujeltaa savupiipussa! Kattopelleissä! Ikkunanpielissä! Se syö porkkanaa, rauhassa on.”

Leikillisyydet (kii kaa, teelikamentten) eivät tunnu kevennyksiltä, vaan maailman ihmisessä aikaansaamilta liikahduksilta. Kehtolaulun ”vaulussa vemmelpuun” on vanhempien ja lasten ketjussa uuden keskelle siirtyvää vanhaa. Nykyaikaa vasten asetetaan ei kovin kaukainen mutta jo sadunomainen aika. Se voi yhä vallita talossa ja lapsuudessa, ja välillä runot jättäytyvät kuvaamaan jännittävää turvallisuutta: ”Nyt nukahtaa. Lakana vilpoista vihreää, metsä kohahtaa ikkunan takana, sade alkaa.”

”Vuosia valosopessa syli täynnä”: pienen lapsen vanhemman vuodet ovat rajatut mutta läheistä tapahtumista täynnä. ”Tuu tuu, pakovuodet”; aikuinen on paennut lapsuuteen, ja lopulta lapsi, lupa rauhaan, pakenee häneltä: ”Valo käy vahvana maailmalla.” Aikuinen jää aikuisuuteen. Kokoelman lopussa esiin nousevat aikuisten asiat, kirjoittaminen, matkustaminen, parisuhde. Valo on pienellä kirjoitettu yleisnimi, eikä lapsi enää yksin valaise kaikkea.

Kysymys ”Missä olen elänyt nämä vuodet?” saa kouriintuntuvia vastauksia: ”uppeluksissa syysruohossa sienten niuskeessa maanhajussa.” Ihmisellä on paikkoja, joissa hän on joskus yksin mutta usein toisten kanssa, ”Reikäinen kehto, unien silkki. Sinne, sylikkäin.” Kuten ympäristönsä ihminenkin on ainetta, ihoa, luita ja hiuksia: ”Luinen takkupäälapsi, lämmin säkki.” Lapsi on uutuudenkarhea ja aikuinen on kulunut, heissä on väsyneen väistämättömyyden tuntua. Arki on ainetta ja valoa. Venho kuvaa alkemiaa, uskoa siihen, että aineellinen todellisuus on alusta jonkin selittämättömän kasvulle.

Neljäs osasto alkaa rytmiltään toisenlaisena pitkänä runona. Se pyrkii kohti virtaavaa synteesiä. Minulle läsnäolon tunne siinä väheni, eikä pirstoutuneessa lauserakenteessa ollut samaa voimaa. Viimeiset runot kuitenkin palaavat Venhon taitamaan tiheyteen ja pakottomuuteen.

Pauliina Haasjoki

Ilmestynyt Parnasson numerossa 03/2009.