Tuula Levo: Tuulenajama. Romaani, 351 s. Otava 2009.

Tuula Levo liikuskelee sadan vuoden takaisissa suomalaisissa kulttuuripiireissä kuin kotonaan ja siirtelee tuon ajan kulttuurivaikuttajia roolihenkilöiksi romaanista toiseen. Kuten nyt vaikkapa Juhani Ahoa, joka oli keskeinen mies Levon esikoisromaanissa Neiti Soldan.

Jussi vierailee oleellisena ymmärtäjänä Teuvo Pakkalaan keskittyvässä uudessa elämäkertaromaanissa Tuulenajama. Häivähtävätpä Soldanin sisaruksetkin Tuulenajaman henkilöiden joukossa.

Kirjan kertoja puhuttelee Suomen kulttuurielämän tuon ajan keskeisimpiä henkilöitä tuttavallisesti etu- ja puhuttelunimillä heitä sen kummemmin esittelemättä. Sama kertojaminä kantaa läpi teoksen huonoa omaatuntoa perheenisänä ja alemmuudentunnetta kirjailijakollegoittensa rinnalla. ”Osani on epäonnistua kaikessa mihin ryhdyn”, kantaa ankea motto.

Romaanin rakennetta rytmittää lainan takaamisen jatkoa aneleva kirje Yrjö-Koskisen suvun jäsenille, kullekin vuorollaan. Tämä nöyrä kirje kykenee jo yksinään avaamaan lukijalle näköalan Pakkalan ainaiseen taloudelliseen ahdinkoon.

Tuulenajama saattaa Pakkalaa vuosisadan vaihteesta, hänen pääteoksekseen kohonneen Pienen elämäntarinan tuskaisesta kirjoitusvaiheesta, aina elämän loppuun saakka 1920-luvulle.

Levo korostaa erityisesti Kokkolaan keskittyvää elämänvaihetta: epätoivoinen kirjailija ryhtyy köysitehtaan kauppamatkustajaksi ja opettajaksi turvatakseen perheensä toimeentulon. Vasta päästyään kuusikymppisenä ikuisista veloistaan hän antaa lausuntonsa: ”En kusekaan Kokkolaan päin.”

Kun vaimo Agnes sanoo, että on mennyt naimisiin kirjailijan eikä kulkukauppiaan kanssa, mies vastaa kauppaavansa enemmin köysiä elääkseen kuin rustaavansa näytelmiä kuollakseen.

Kokkolan ristiriitaisen kauden mielenkiintoisimpiin kohtaamisiin kuuluu opettajana toimivan Algot Untolan tapaaminen. Pelkän silmälääkärin roolin Levo suo samanaikaiselle paikalliskirjailijalle, Knapelle. Levon tekstissä ei ole sijaa Pakkalan ja Ernst V. Knapen keskinäiselle kilvoittelulle kaksikielisen pikkukaupungin kulttuurihierarkiassa toisin kuin vaikkapa Jusa Peltoniemen näytelmässä Täältä melkein Tokioon.

Mikä läpäisee Levon ankeahkon kirjan arjen, on taiteilijuuden pohdinta. Teuvo Pakkala, joka nyt kuuluu klassikkojemme joukkoon, tuntee olevansa väärinymmärretty, aliarvostettu, kollegojensa lähes B-luokkaiseksi leimaama. Hän on kiusaantunut Tukkijoella-näytelmänsä maineesta, koska kokee juuri sen leimaavan hänet. Kirjoittaminen ei suju, kriitikot eivät ymmärrä. Pakkala vertailee erilaisia kirjoittamisen tekniikkoja ja esittelee lopulta kirjoituskoneen.

Vaikka Maija-Liisa Bäckströmin vuonna 1982 toimittamat Pakkalan kirjeet ovatkin oleellinen lähde, Levon olisi kannattanut ottaa tuohon materiaaliin rohkeammin välimatkaa. Nyt hän on kirjoittanut tunnollisesti säyseän kirjan moneksi elämässään ehtineestä Pakkalasta.

Kaisu Mikkola

Ilmestynyt Parnasson numerossa 03/2009.