Per Petterson: Hevosvarkaat. Romaani, 214 s. Suomentanut Katriina Huttunen. Otava 2009.

Nimi Hevosvarkaat tuo mieleen Villin lännen, mutta kun romaanin tapahtumat sijoittuvat Norjaan eivätkä myyttiseen Länteen, nimen voi ajatella viittaavaan siihen poikien kehitysvaiheeseen, jolloin he eivät enää ole ihan lapsia mutta aikuisuuskin on vielä pimeä paikka.

Romaanin kertoja ja keskushenkilö on 67-vuotias erakko Trond, joka muistaa vuoden 1948 kesää alistuneena, ärtyneenä ja alakuloisena. Muistelu alkaa siitä, kun hän koiraa ulkoiluttaessaan kohtaa toisen koiransa kanssa liikkuvan miehen. Miehellä on avaimia siihen yli 50 vuoden takaiseen todellisuuteen, jolle Trond on kääntänyt selkänsä.

Per Petterson ymmärtää, ettei muisteleminen ole liukuhihnatyötä. Merkitykset nousevat pintaan hitaasti, eikä traumaattisia solmuja voi repiä väkisin auki.

Trondin vaimo on kuollut, ja yhteydenpito kahteen muualla asuvaan tyttäreen on satunnaista. Trond ei ole hankkinut syrjäiseen asuinpaikkaansa edes puhelinta. On kiinnostavaa, huvittavaakin, miten päättäväisesti romaanissa kierretään kaikki perhe-elämään liittyvät vuodet; todellisina ja tuntuvina ovat näkyvissä karu nykyisyys ja merkityksistä rikas, dramaattisesti taittunut nuoruuden aika.

Ernest Hemingway on kirjoittanut joitakin ylittämättömän hienoja novelleja nuoruusiästä, ja paikoin Petterson tuntuu astuvan liiankin tarkasti oppi-isänsä jalanjälkiin. Nuoren kokijan ja luonnon välisen suhteen rekisteröinti on kuitenkin huippuluokan tyylipastissia. Isän etsintä, isän ihannointi ja isäkuvan romahtaminen kuuluvat hemingwaylaiseen elämänkuvaan.

Ihaileva poika, murtuva isä ja olemassaolon trauma ovat tutulla tavalla myös Marko Tapion keskeisten romaanien tematiikkaa. Nuori mies puberteettivuosiensa uittotyömailla herää ujonkarheaan aistillisuuteensa, jolle vertailukohtia löytyy ties mistä, Linnankoskelta, Sillanpäältä tai Veijo Meren Jääkiekkoilijan kesästä. Esimerkkien paljoudella yritän korostaa, että elävä kuvaus avautuu pakottomasti ja tyhjentymättä moneen suuntaan. Olisi synti ruveta referoimaan näin hienoa teosta. Syytettäköön minua siis siitä, että sanon aivan liian vähän. Per Pettersonin Hevosvarkaat on ennen kaikkea lukunautinto siinä kuin Andreï Makinen Venäläinen testamentti tai Ethan Caninin Ilmojen keisari. Petterson kirjoittaa sopivalla tavalla vanhanaikaisesti, aivan kuin postmodernia arvojen ja merkitysten inflaatiota ei olisi vielä huomattukaan; kaikella on oma painonsa, ja silti kaikki on pettävää. Elämä on. Näin sielukkaita ja fyysisesti tuntevia ihmisiä kirjailija ei pysty taikomaan olemattomiin, niin kuin jonkun homo falsuksen. Jan Kjærstadtin sijasta asetankin Pettersonin mieluummin Lars Saabye Christensenin ja Dag Solstadin rinnalle.

Katriina Huttusen suomennos on luonteva ja hyvä. Tämän ja muutamien muiden viimeaikaisten teosten myötä alkaa näyttää siltä, että Keltainen kirjasto on saanut Otavan kirjastosta kunnollisen haastajan.

Arto Virtanen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 04/2009.