Svetlana Hämäläinen ja Leena Laulajainen (toim. ja suom.): Vaahterat palavat. Runoantologia, 144 s. Edico 2009.

Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen runoutta ei turhan usein suomenneta. Tartun  kiinnostuneena  antologiaan Vaahterat palavat, joka esittelee viisi nykymarilaista naislyyrikkoa, Zoja Dudinan, Svetlana Esaulovan, Albertina Ivanovan, Valentina Iziljanovan ja Nade da Nikitinan.

Runoissa käsitellään rakkautta, lapsia, kotiseutua, luontouskoa ja kirjoittamista. Ykkösteemaksi tuntuu nousevan itseyden pohdinta, mitä on olla nainen ja marilainen, mutta kovin arasti. Kuten mordvalaisessa ja udmurttilaisessa nykyrunossa myös marilaisessa runossa maaseutu ja luonto ovat esillä. Marilaisilla yhä elävä luontouskonto näkyy monessa runossa panteistisena luontosuhteena. 

On outoa, ettei kokoelmaan ole merkitty miltä vuodelta runot ovat.

Kankeahkossa esipuheessa antologian toinen suomentaja Leena Laulajainen esittää, että marilaisen runon juuret ovat kansanlyriikassa. Sosialistisen realismin tai venäläisen nykyrunon vaikututusta Laulajainen ei käsittele. Eikö marilaisella nykyrunolla todella ole vaikutteita muualta kuin kansanlyriikasta?

Laulajaisen tiedot kaipaisivat päivitystä: esipuheessa ei käsitellä lainkaan 2000-lukua, vaikka Marinmaalla vuodesta 2001 marin kieleen ja kulttuuriin kohdistunut raskas re- pressio on väistämättä lyönyt leimansa kirjallisuuteen.

Yhteiskuntakritiikkiä marilaisessa runoudessa on Laulajaisen mukaan vähän, oikeastaan vain Esaulovalla, jonka kriittisessä runossa ”Heitin pellolle etiketin” sanotaan: ”Siis valehdellaan: / Erinomaista, kaikki on kohdallaan.”

Marilaista runoutta kirjoitetaan yhä riimiin. Laulajaisen mielestä runoista tulee mieleen ranskalainen chanson.

Valtaosa antologian runoista on taiteellisesti vaatimattomia. Runot ovat joko keskeislyyristä pohdintaa tai luontohavaintoja. Niissä ei puhuta yksityiskohtien kautta, vaan abstrahoiden, käytellen yleisluontoisia määritelmiä. Metaforat on konventionaalisia, jopa kliseisiä. Abstraktisuus korostuu rakkausrunoissa, yleisluontoinen puhe lemmestä on aika tylsää. Monessa runossa on maneerina runon päättävä lattea opetus. 

Alakulo ja  ”toiseuden” tunne särähtävät vaikuttavasti parissa kohtaa, kuten Iziljanovan runossa ”Kukaan ei enää voi muuttaa mitään”, jossa kulttuurin taantuma näkyy autioituvina kylinä. Yleisesti runoja vaivaa konfliktittomuus.

Neuvostoaikana syntynyt tapa puhua asioista rivien välissä näkyy useassa runossa. Esaulovan eräässä runossa lattian maalaaminen vihreäksi saa edustaa radikalismia. Nikitinan runossa pohditaan, ”miksi vain naapurikylään vie tasainen aurattu tie”.

Aivan kuin runojen estetiikka kuvaisi Venäjällä alas painettua suomalais-ugrilaista identiteettiä, piilotettua, rivien välistä.

Antologian esipuheessa olisi voinut pohtia sosialistisen realismin vaikutuksen lisäksi sitä, miten 2000-luvun sorto on vaikuttanut marilaiseen kirjallisuuteen, kun kulttuuriyhteydet muualle maailmaan ovat heikentyneet. Yksikään kirjallisuus ei elä vain kansanrunoudesta.

Ville Ropponen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 04/2009.