Anna Kontula: Tästä äiti varoitti. Esseitä, 103 s. Like 2009.

Anna Kontula närkästytti monet väitöskirjallaan Punainen eksodus – Tutkimus seksityöstä, koska siinä hahmoteltiin huora-figuuri, joka ei ole miesten uhri. Eihän vasemmistolaisen feministisosiologin pitäisi sellaista väittää.

Esseekokoelma Tästä äiti varoitti jatkaa samaa poleemista linjaa, ja hyvä niin. Kirjassa Kontula tarkastelee feminismiä seksuaalisesta näkökulmasta, analysoiden muun muassa seksityöläisyyttä. Hän puolustaa Suomessa asuvia ulkomaalaisia seksityöntekijöitä, mikä on rohkeaa, koska he ovat täysin yksin.

Kontula on koonnut kirjaan useiden naisten kokemuksia, mutta esittää ne minä-muodossa, antaa kaltaisilleen naisille nimensä.

Tästä äiti varoitti tuo mieleen tuoreen seksuaalipoliittisen pamfletin, Timo Hännikäisen kirjan Ilman. Molemmissa haastetaan riitaa selkeästi argumentoiden ja itsensä likoon laittaen.

Kirjan polemiikin kohteena on valtavirtafeminismi. Kysymys on siis ryhmän sisäisestä kiistasta, tulta munasarjoille.

Kontula määrittelee itsensä kumoukselliseksi seksiradikaaliksi. Hän kokee olevansa liian koreileva, vulgääri ja miehenkipeä, liian porno feministiksi. Sitä muut feministit eivät juhli. Feminismi on synnyttänyt uuden sukupuolijärjestyksen, jossa Kontulan tapaiset naiset nähdään huorina. Ei ihme, että Kontula kokee sydämensä asiaksi juuri prostituoidut.

Hän ilmoittaa olevansa vahva ja itsevarma, ja tietenkin ”miehet pelkäävät vahvoja naisia”. Ongelma on kuitenkin siinä, ettei hän haluaisi olla niskan päällä, ainakaan punkassa.

”Rakkaimmat fantasiani ja järisyttävimmät orgasmini ovat aina liittyneet tilanteisiin, joissa olen tavalla tai toisella objekti, mieluiten sidottu, nöyrä ja olemassa vain toisen haluja varten. Nautin tullessani otetuksi ja itken hiljaa, jos en saa miestä ottamaan ohjia.”

Feminismi antaa Kontulalle luvan haluta, mutta vain niin kauan kuin halu ei kohdistu patriarkkaan. Feministisestä korrektiudesta onkin tullut pakkopaita, yhtä ahdistava kuin ne normit, joita se aikanaan nousi kyseenalaistamaan.

Järjen ja tunteen välissä oleminen muodostaa kirjan keskeisen jännitteen. Toisaalta pitäisi täyttää feministiset velvollisuudet emansipoituneena naarasleijonana, toisaalta sisällä mouruaa mirri, joka haluaa sänkyynsä kollin. Miehen tulee olla päivällä kaveri, yöllä alistaja, vähän niin kuin madonna-huora-jaottelussa.

Tosimiehet vain ovat käyneet vähiin, kiitos valvirtafeministien. Niinpä ”miestä pitää taivutella ja johdatella, suostutella ja johtaa harhaan, vain jotta saisi vanhat maskuliinisuuden tunnukset kidutettua esiin”, Kontula sanoo. Pohjimmiltaan se onkin siis nainen, joka silloin hallitsee, ei mies. Mies toteuttaa vain naisen fantasiaa, alistaessaankin.

Yhteistä Kontulalle ja hänen valtavirtafeminstiselle äidilleen on se, että molemmat esittävät miehille vaatimuksia. Kontulalla ne ovat vain entistä tiukempia.

Herman Raivio

Ilmestynyt Parnasson numerossa 03/2009.