Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa. Romaani, 608 s. Suomentanut Sari Karhulahti. Otava 2009.
Chimamanda Ngozi Adichie (s. 1977) lienee nuorin nigerialaiskirjailija, johon olen tutustunut. Kokonaisia romaaneja olen aiemmin suomennetuista lukenut Amos Tutuolalta, Chinua Achebelta, Wole Soyinkalta ja Ben Okrilta.
Puolikas keltaista aurinkoa kuvaa lavean eeppisesti igbo-väestön irrottautumista emämaa Nigeriasta ja joutumista lyhyen ja optimistisen itsenäistymiskauden jälkeen kohtalokkaaseen sotaan 1960-luvun lopulla.
Pohjoismaalaiselle paras keino aavistella afrikkalaisen proosan taustalla olevaa todellisuutta on suunnistaa siihen tunnelmien kautta. Tunnelmaan päästäkseni kuuntelin beniniläisen Angelique Kidjon versiota Gershwinin Summertimesta. Benin on Nigerian rajavaltio, vaikka Kidjo asuukin nykyään Pariisissa. Ja Summertime kuulostaa hänen esittämänään yhtä aidosti afrikkalaiselta kuin Adichien romaani hetkittäin vaikuttaa Jane Austenin herraskartanoromaanilta afrikkalaisin kudelmin.
Aluksi kuvaus vaikutti elävältä ja kieli rehevältä, aistillisuuttakin oli riittämiin; seksiä kuvataan länsimaisista traditioista poiketen tavalla, joka parhaimmillaan tuo mieleen viattomuuden ajan ennen Paratiisista karkoitusta. Romaanin henkilöt on esitelty hyvin: Englannista tullut kaunosielu Richard, afrikkalaisen intelligentsian edustaja Odenigvo, oppivainen natiivi Ugwu ja kertomuksen loistava keskipiste, kaunotar Olanna. Mutta pariin sataan sivuun mennessä se, mikä aluksi tuntui maanosan ilmastolle tyypilliseltä raukeudelta, muuttui junnaavaksi. Henkilöt eivät niinkään luo liikettä kerrontaan kuin ajautuvat historian virrassa. Niinhän ihmisille toki historiassakin käy, mutta fiktiivisessä romaanissa heidän pitäisi selkeämmin ja problemaattisemmin nousta näkyviin.
Puolikas keltaista aurinkoa on turhan laajaksi paisunut hybridi, toisaalta sentimentaalinen ihmissuhderomaani, toisaalta karu ja raadollinen yhteiskunnallinen teos. Biafran sodan kuvaajana Adichie on selvästi sodan kokeneen polven jälkeläinen, ja hän saa vain paikoin näkyviin sitä kärsimystä ja kauhua, jotka uutiskuvista ovat tulleet tutuiksi. Amos Tutuola, joka mainitsemistani nigerialaiskirjailijoista on lähimpänä suullista kerrontaperinnettä, on sekä primitiivisempi että modernimpi kuin Adichie; ilmestyessään suomeksi 1960-luvun puolivälissä Tutuolan Palmuviinijuoppo rinnastui herkullisella tavalla Picasson afrikkalaisista rituaalinaamioista vaikutteita saaneeseen maalaustaiteeseen.
Pahimmillaan Puolikas keltaista aurinkoa herättää tunteen, ettei Adichiella ole länsimaiselle lukijalle paljon muuta annettavaa kuin länsimailta omaksuttu kirjallinen sivistyksensä. Kaksi sataa sivua lyhyempänä oikeat asiat – afrikkalainen kulttuuri ja yhteiskunnallinen todellisuus – olisivat saattaneet nousta tehokkaammin esiin. Toivottavasti olen väärässä ja joku muu löytää kirjasta enemmän. Ja voihan Adichiesta sentään sanoa, että hän kirjoittaa mukavasti.
Arto Virtanen
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.