Marianna Kurtto: Maisemasta läpi. Runoja, 69 s. WSOY 2009.

Mistä maisema milloinkin syntyy? Kielet, puhe, valot ja värit määrittävät Marianna Kurton runomaisemaa. Ajat, paikat, havaittava ja kerrottava/puhuttava kuuluvat runoston rihmastoon siinä missä subjektit, minät ja sinät. Sopimaton hänkin on, tarpeellinen, maisemaa ja matkaa valaiseva. Kurtto käyttää kaikki tiet ja ajaa kokijansa etenemään myös toisen kautta itseä kohti.

Maisema, tila on otettava haltuun, on tarkasteltava itseä suoraan ja etäältä. Runon minä toteaa, että en voi peruuttaa elämää. Hän etsii arvoaan, joka on ”omaa painoa enemmän”. Lyhyesti sanottuna: löytää se, missä piillä.
Kurton runo palauttaa mieleen, miten maailma on kieli ja merkityksiä. On mm. laivakieli ja tupakkakieli, polkupyöräkieli, auringon ja simpukankuorten kieli. ”Kaikki metsän puheet ovat sinun puhettasi.” Kielen voi kehittää missä ja mihin vain, ja lapset ja lapsenmieliset sen osaavat jos ketkä. Kielen oppiminen on ymmärtämisen lähtö- ja hymykuoppa, joskus ansakuoppa. Se on aavistusten tunnustelemisen ensi tapaaminen.

Runo tarkkailee yhtälailla itseä kuin läpikuljettavaa maisemaa. Lapsuuden ja nuoren iän kohotteet ja murtumakodat, kömpelyys, ilo, luonnollinen näköalattomuus ja vääjäämättömät lainalaisuudet kestävät päivänvalon. Ymmärrys antaa niille nyt arvon ja suunvuoron.

Maisema on koettu elämä ja nykypäivä ikkuna sen päätyhuoneessa. Maisema voi olla ääretön tai tarkoin rajattu huone. Siinä seisoo minä, koetun kirjaaja, jonka on irrottauduttava menneestä vaikka maailmaansa paloittelemalla. ”Paperinukkien leikattuja päitä  puhuttiin niin kuin ei koskaan puhuta enää.” Niin kieli hakee ja hakeutuu. Ja onni ja epäonni jakaantuvat, hävettävää tai peiteltävää ei ole. On vain rakennusaineita ja suunta. Runossa minä on ”laatinut mieleeni monimutkaisen haavan”, jota tutkailla ja hoitaa.

Runon kokija ei ole haviseva lyyrisen perinteisellä lailla. ”Anna maailman kirveltää”, minä toteaa, ”ei ole paljon mitään mitä pelätä”. Muistat yhtä lailla mielen pohjan kuin aina olleesi onnellinen, runo kannustaa. Sellaisessa tilassa voi jättää taakseen ”paleltuneen sähkön, pelon”. Sen sijaan on haluttava taivas täyteen, runo muistuttaa. On hankkiuduttava etsimään aarretta sinussa, joka on ”liian hiljaa”. Silti irrottautuminen ja lähtö on tehtävä eikä se ole yksinkertaista. Miten monta kertaa eteinen on ylitettävä, runo kysyy.

Nykyään maan tavaksi (vaivaksi) muodostuneen leikin viljely ei Marianna Kurton runossa ole itsetarkoitus, vaan vakavasti otettava keinovara muiden joukossa. Onnikin on minälle ansaittua. Vastaavasti musta ei vain peitä, vaan on väri muiden joukossa.

Välillä virkeälle runoilijalle tulee tarve selitellä. Runo on ymmällä ja lehahtaa turhan laajalle. Laveudessa on oma turvansa, mutta piilee siinä omat vaaransakin.

Kokoelmassa valo saa lopulta yhä suuremman osan. Kipeän ja katkonaisenkin kielen ymmärtäjä kohoaa korkealle. ”Tyttö kuin nosturi” näkee kauas, moneen suuntaan, sisälle ja ulos.

Matti Saurama

Ilmestynyt Parnasson numerossa 03/2009.