Pekka Vartiainen: Länsimaisen kirjallisuuden historia. Tietokirja, 912 s. BTJ Kustannus 2009 .

Kirjallisuushistorian juuret ulottuvat antiikin aikaan, jolloin pohdittiin taidemuotojen kehitystä ja kirjoitettiin kirjailijabiografioita. Romantiikan kiinnostus kansalliskieliin, menneisyyteen ja luoviin neroihin nosti historiallisen näkökulman kirjallisuudentutkimuksen keskeisimmäksi alueeksi. Tämän aseman historiallinen näkökulma säilytti 1700-luvulta 1900-luvun alkuun.

Perinteisessä muodossaan kirjallisuushistoriallinen näkökulma kohtasi haastajan 1920-luvulla, kun uuskritiikki alkoi vallata alaa, ja uuskritiikin haastajiksi ilmaantuneiden uusien kirjallisuusteorioiden virta on 1950-luvun jälkeen ehtinyt pyörittää molempia edeltäjiään useammankin kerran ympäri. Myös historiantutkimuksen teoria on kokenut muutoksia, jotka ovat vaatineet tarkistuksia taiteiden historiankirjoituksessa.

Suomessa paradigmanvaihdokset eivät ole kuitenkaan tapahtuneet samassa tahdissa kuin suurissa kirjallisuuksissa. Kansallisen kulttuurimme ominaisluonne, lähinnä sen suppeus ja nuoruus – ”töpöhäntäisyys”, kuten Tuomas Nevanlinna on sitä osuvasti luonnehtinut – on vaikuttanut kirjallisuudentutkimuksen vaiheisiin. Meillä eli huomattavan pitkään ja vahvana idealistinen kirjallisuuskuva, jonka parhaiten säilyneitä tuotteita ovat kirjallisuushistoriat.
Vasta 1970-luvulla kaupungistuminen ylitti sen kriittisen pisteen, joka toi modernismin opit ja uudet kirjallisuusteoriat toden teolla yliopistoihin. Koska puoli vuosisataa vanha uuskritiikkikin oli meille uutta, monta erilaista teoriaa humpsautettiin eteemme valmiina ja vauhdilla. Niiden painon alla ponnistellessa harvalla tutkijalla on ollut kylliksi aikaa ja voimia – tai rämäpäisyyttä – suunnitella laajojen suomenkielisten kirjallisuushistorioiden päivitystä.

Niinpä kirjastojen hyllyistä löytyy uusia kotimaisia ja ulkomaisia tutkimuksia erilliskysymyksistä, jostain maasta, genrestä tai aikakaudesta, mutta suuret kokonaishistoriat ovat kymmeniä vuosia vanhoja. Vappu Roosin Suuren maailmankirjallisuuden uusin painos on vuodelta 1964, Rafael Koskimiehen neliosainen Maailman kirjallisuus1960-luvun alusta.

Pohjoismaiset moniosaiset kirjallisuushistoriat eivät juuri korjaa tilannetta. Ruotsalaisen Henrik Schückin Yleinen kirjallisuuden historia on 1950-luvulta, useiden kirjoittajien laatima Kansojen kirjallisuus 1970-luvulta.

Mutta onko kattaville kirjallisuushistorioille enää edes tarvetta? Eihän meillä ole tietosanakirjojakaan. Laajat maailmanhistoriat ovat muuttuneet sarjaksi eri kirjoittajien eri näkökulmasta kirjoitettuja erillistutkimuksia. Maailma on pirstoutunut. Tekijät ja teokset, yhtenäiskulttuuri, varmat totuudet ja suuret tarinat on julistettu menneiksi illuusioiksi.
Kirjallisuushistoriat on suunnattu perinteisesti sekä kirjallisuuden opiskelijoille että tavallisille lukijoille. Onko tätä yleisöä enää olemassa? Opiskelijat on totutettu pitämään laajoja esityksiä epäluotettavina tiedon lähteinä ja tarttumaan artikkeleihin ja erillistutkimuksiin. Aikaamme leimaavat nopea muutos, kiire ja välittömän tyydytyksen etsiminen. Vanhat kirjat tuntuvat oudoilta ja hitailta, joten tavalliset lukijat lukevat niitä yhä vähemmän. Miksi kertoa heille niistä?

Kaiken tämän huomioon ottaenkin kehtaan sanoa, että laajoille suomeksi kirjoitetuille kirjallisuushistorioille on yhä tarvetta.

Niistä on hyötyä molemmille lukijakunnille. Opiskelijalle on eduksi aloittaa tutkijanmatkansa suuri, koko alueen kattava kartta kädessään. Se auttaa häntä sijoittamaan myöhemmin erilliset ilmiöt kohdalleen. Muiden kirjallisuudentuntemusta ei yksinkertaisesti voi jättää erillistutkimusten varaan. Esimerkiksi Liisa Saariluoman teokset, kuten Muuttuva romaani (1989), avautuvat tavalliselle lukijalle, mutta useimmiten alan kirjallisuus on tutkijan puhetta tutkijalle, ja muille liian vaikeaa ja spesifistä.

Kirjallisuushistoria voi toimia paitsi karttana, myös lukulistana. Kun olin teini-ikäinen, kaivauduin Koskimiehen ja vielä vanhemman Eino Railon historioiden innoittamana vanhaan englantilaiseen kirjallisuuteen, josta tuli kestävä rakkauteni. Kirjallisuushistoria pitää klassikkoja hengissä. Jos tieto niistä katoaa, niitä luetaan entistä vähemmän. Ja miksi klassikkoja kannattaa lukea? Hyvät perustelut löytyvät Kunderalta ja Calvinolta.
Last but not least, jokaisen ajan täytyy kirjoittaa kirjallisuushistoria uusiksi omasta näkökulmastaan. Muuten kirjallisuuden teoria menettää yhden ulottuvuutensa ja kirjallisuuden käytäntö elävän yhteyden menneeseen.

Kirjallisuudentutkija Pekka Vartiaisen muhkea teos Länsimaisen kirjallisuuden historia on siis pitkään kaivattu kirja. Aivan ensiksi häntä pitää onnitella rohkeudesta. Urakka, johon hän on ryhtynyt, on varsin kimurantti. Pohjalla ovat vanhat vaikeudet ja niiden päällä iso nippu uusia.

Yksi ihminen ei voi lukea kaikkea, on välttämätöntä turvautua myös muiden kuvauksiin. Yksinään on myös hankala hallita suurta kokonaisuutta. Toisaalta Vartiaisen teos todistaa, että yksi kirjoittaja saa tekstiin yhtenäisyyden ja luontevan jatkuvuuden tunnun, joka usein puuttuu yhteistyönä syntyneistä historioista.

Seuraava vaikeus on materiaalin karsinta. Sitä ohjaa tietysti kaanon, kirjallisen establishmentin tärkeinä pitämien teosten joukko, jossa tapahtuneet muutokset heijastuvat maltillisesti Vartiaisen teoksessa. Naiskirjailijat on otettu huomioon, jossain määrin myös omana aikanaan paljon luetut mutta sittemmin unohtuneet nimet. Esitys aloitetaan Lähi-idästä ja siten tunnustetaan antiikin ja keskiajan kulttuurin itäiset lähteet. Intia ja Kiina eivät ole samassa vaikutussuhteessa länsimaiseen kirjallisuuteen, ja ne olisikin voinut jättää pois.

Muodikasta marginaalien esiin nostamista haittaa pakosta aiheen laajuus ja tilanpuute. Kun suurten nimienkin kohdalla pitää kitsastella riveissä, aikanaan supersuosittu Mrs. Henry Wood täytyy jättää maininnan varaan.

Vartiaisen kirjaa leimaa joka kohdassa pyrkimys objektiivisuuteen ja tasapuolisuuteen. Valinnoista on vaikea päätellä, ketkä ovat hänen omia suosikkejaan. Se, että Viktorian ajan ikoni Tennyson saa vain kuusi riviä ja hänen kanssaan kirjallisuushistorioissa paritettu vaikeaselkoinen Browning parikymmentä riviä ja lainauksen päälle, kuvastaa monen muunkin nykytutkijan mielipidettä.

Yksi perusongelmista on teoksen rakenne. Vartiainen pohtii sitä teoksensa Kirjallisuuden länsimaista historiaa (2002) alkusanoissa. Vakiintunut ratkaisu on kirjoittaa kronologinen esitys. Siihen kätkeytyy kuitenkin yksinkertaistamisen ja banaaliuden vaara. Vaihtoehtoisia tapoja olisivat lukijoiden kirjallisuushistoria, teemoihin keskittyminen tai historian jatkumon ja yksioikoisen kausaalisuuden torjuva kuvaus, joka näkee kirjallisen toiminnan moniaalle aukeavana verkostona.

Jälkimmäiset ratkaisut sopisivat paremmin oman aikamme henkeen, mutta harva jos kukaan on rohjennut valita niitä, toteaa Vartiainen vuonna 2002, ja lisää, että kirjallisuushistorian yleisesitykset edustavat luonteensa vuoksi teoreettisesti varovaista linjaa. Ne eivät tuo tutkimukseen uutta vaan ovat ”pikemmin tavoitteellisuuttaan häpeäviä katsauksia”.

Nyt ilmestyneen teoksen johdanto ei esitä vaihtoehtoja eikä pyydä punastellen anteeksi valintojaan, vaan selvittää lyhyesti ja kiertelemättä, miten ja mihin tarkoitukseen kirja on kirjoitettu.

Mielestäni tämä on oikea ratkaisu. Teorian suuntaan ei kannata kumartaa vain tavan vuoksi, eikä Vartiaisen teoksen tapaista järkälettä pysty tuottamaan, jos lähestyy aihetta liian arasti. Kirjallisuusteorioiden ja tavallisen lukijan kirjallisen tietämyksen välimatka on nykyään niin suuri, ettei vuosikymmenien tauon jälkeen ilmestyvä kirjallisuushistoria kykenisi täyttämään päätehtäväänsä, jos se yrittäisi kuroa aukkoa kokonaan umpeen.

Teos puhuu itse puolestaan. Koskimiehen ja Roosin historioihin verrattaessa on esityksessä havaittavissa selvä siirtymä moderniin ja joissain paikoissa postmoderniinkin. Kunkin aikakauden luonnetta kuvaavat johdannot ottavat huomioon poliittisen, yhteiskunnallisen ja kulttuurisen kehityksen lisäksi kirjallisuusinstituution, kirjallisuuden aseman, kirjailijakuvan, kirjanpainamisen ja lukemisen kehityksen, mikä on tervetullut uudistus. Vartiainen on myös uskaltanut poiketa tiukasta kansallisuusjaosta aina, kun se on ollut jonkin kirjallisen ilmiön kuvaamisen kannalta tarpeen.

Uusi näkökulma on tuonut ryhtiä esimerkiksi renessanssin ja barokin osioihin, jotka ovat Koskimiehen teoksessa sekavia. Yleensäkin voi sanoa, että Vartiainen pitää kokonaisuuden hallussaan mallikelpoisesti uusimpaan aikaan saakka. Kirjoittajan saksalaisen kirjallisuuden tuntemus on varmaankin takana siinä, että Saksan romantiikkaa käsittelevä jakso on erityisen jäntevästi kirjoitettu.

Modernismiin tultaessa kuitenkin tuntui siltä, että esityksen rakenne toisaalta hajoaa ja hämärtyy, toisaalta muuttuu aikaisempaa luettelomaisemmaksi. Jälkimmäinen on kaikkien kirjallisuushistorioiden riski ja edellinen puolestaan osaksi seurausta siitä, että tarkasteltava on liian lähellä. Vanhemman kirjallisuuden tyylillinen selkeys voi puolestaan olla harhaa. Jälkisanoissaan Vartiainen muistuttaa aiheellisesti, että historiallinen etäisyys saa tyylikauden näyttämään yhtenäisemmältä.

Luettelomaisuuden takana lienee myös se, että tekijä on väsynyt loppua kohti suuren työn ääressä. Varsinkin Nobelin palkintojen rutiininomainen mainitseminen alkoi pistää silmään. Kenties olisi kannattanut koota Nobelit erilliseksi listaksi ja puhua samalla kaanonin, kirjallisuuspalkintojen ja muiden kirjallisten rankinglistojen merkityksestä?

Moderni tyylin objektiivisuuden ihanne erottaa Vartiaisen teoksen selvästi edeltäjistään. Schückin, Roosin ja Koskimiehen teksteissä tyyli kietoutuu erottamattomasti idealistis-moralistiseen maailmankuvaan ja sen arvoasetelmiin. Vartiaisen tyyli on lähes arvoneutraali, eikä hän muutenkaan maalaile sanoilla. Hän välttää kielikuvien ja esteettisesti ladattujen adjektiivien lisäksi anekdootteja ja pieniä värikkäitä taustatietoja, joita varsinkin Schückin teos on pullollaan.

Hehkutus ja ylisanat ovat nykylukijan silmissä mauttomia, eikä idealismilla ole enää ainakaan kovin äänekkäitä kannattajia. Mutta asiallisuudessakin on vaaransa. Neutraali, kannanottoja kaihtava ja tiukasti asiassa pysyvä teksti muuttuu helposti kuivaksi. Se ei sytytä eikä siitä jää mitään mieleen. Jos kirjallisuushistorioitsija ei anna itselleen koskaan lupaa eläytyä ja paljastaa oman lukijuutensa laatua, hänen lukijansa ei ehkä ymmärrä, mikä mainituissa kirjailijoissa on niin erikoista, että heidän teoksiaan kannattaisi edelleen lukea.

Asiallisuus ei saa liioin merkitä paperinmakuisuutta. Varsinkin teoksen loppupuolella vastaan tulee välillä kömpelöiden päälauseiden ketjuja ja virastokieltä, kuten ”jotain tapahtui sen ja sen toimesta”.

Kokonaisuutena kirja on kuitenkin hyvin rytmitetty ja kirjoitettu. On myös syytä mainita, että runsaat kirjallisuusnäytteet antavat tekstille sen kaipaamaa väriä. Käytetty kuvamateriaali ei ole kaikista tavanmukaisinta: itse ilahduin nähdessäni kerrankin Puškinista muotokuvan, jossa hän ei näytä hammassärkyiseltä Vladimir Putinilta.

Pienistä puutteistaan huolimatta teos täyttää niin hyvin niin suuren aukon, että sen soisi päätyvän mahdollisimman moniin julkisiin ja yksityisiin kirjahyllyihin. Sen rinnalle toivoisi sellaisen apuvälineen kuin David Lodgen The Art of Fiction (1992), joka tutustuttaa tavallisen lukijan kirjallisuuden työkaluihin ja teoriaan eriaikaisten esimerkkien avulla. Kuka osaisi kirjoittaa suomeksi yhtä hauskan, informatiivisen ja lukemaan yllyttävän teoksen?

Virpi Hämeen-Anttila

Ilmestynyt Parnasson numerossa 04/2009.