Antero Viinikainen: Orgo. Romaani, 204 s. WSOY 2009.

Antero Viinikaisen Orgo on proosallisesti ilmaisten itsenäinen jatko-osa viime vuonna ilmestyneelle Hyvän voitolle. Mutta se on niin taitavasti kirjoitettu tuon edellisen, kuvitteellisen kustannustalon vaiheita esittelevän romaanin sisään ja ympärille, että kirjahyllystä ei tarvitse kaivaa muistin tukea.

Kustantajaelämäkerran nuivaan vastaanottoon turhautunut Aulis Saastamoinen alkaa kirjoittaa todellisuusproosaansa oikein olan takaa ja muovata elämästään menestystarinaa. Hänestä kehkeytyy monimurhaaja ja väärän henkilöllisyyden turvin suosioon ampaiseva huijari.

Viinikainen on päässyt jälleen omimmalle alalleen kirjallisesti älykkään veijariromaanin taitajana. Hyvän voitto oli hieman tosikkomainen metafiktion varaan rakentuvassa postmodernissa pelissään ja arkaileva kustantajien sielunelämään keskittyessään. Toki farssin vauhtiin yltyvän kulttuurikohelluksen rakentaminen vaatii myös vankan pohjatyön.

Orgo on täyttä temmellystä kirjailijan työpöydän ja nykymaailmassa tärkeän julkisuuspelin sekä toisinaan makuukamarinkin vaiheilla. Nyt kirjailijan kuvitteellisuus on noussut niin monenteen potenssiin, että kaksoisolentoa tarvitaan. Onneksi Saastamoista vastaan kävelee aiheesta tutkielmia kirjoittanut Markku Envall, ja idea alkaa toteutua ja lopulta elää omaa elämäänsä.

Niin juorulehtien sivuilla kuin Helsingin yössäkin ihastusta herättävä Orgo päihittää kirjoituskyvyttömyydestä haukutun ja potenssihäiriöitä potevan Saastamoisen alta aikayksikön. Kun naisystäväkin alkaa kehua kuvitteellisen kaksoisolennon rakastajantaitoja, on tullut aika toimia. Viinikainen limittää sumeilematta kevyttä dekkariparodiaa ja suorapuheista kulttuurisatiiria.

”Kirjallisuus on jättimäinen kupla. Siihen on jatkuvasti puhallettava uutta todistusvoimaa, ettei se lässähtäisi kasaan ja paljastuisi pelkäksi illuusioksi.” Metatodellisuuden hyllyvään suohon sijoittuva Orgo tarjoaa kertojalle hyvän mahdollisuuden laukoa kiusallisia totuuksia tarvitsematta pelätä kivien rikkovan yhteistä lasitaloamme. Romaaniin on siroteltu kirjailijoiden illanistujaisten vertaistuesta tuttua puhetta kriitikkojen lukutaidottomuudesta Hesarin kaikkivaltiuteen ja kustantajien laskelmoivuuteen. Kustannustoimittajiakaan ei säästellä: ”Uskottavuus haetaan vertaamalla kirjallisuuteen, ei todellisuuteen.” Toimiva ratkaisu on aina parempi kuin oikea.

”Me emme markkinoi kirjoja vaan kirjailijoita.” Kulttuuripessimismiä lietsovat lausahdukset on helppo koota listaksi, joka antaa Orgosta synkähkön kuvan. Mutta romaanin lämpimän humoristinen vire ja viattoman lapsellinen leikkimieli antavat uskoa siihen, että taustalla on myös rakentavaa eettistä pyrkimystä.

Otto Lappalainen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 04/2009.