Michel de Montaigne: Esseitä, osa II. 700 s. Suomentanut Renja Salminen. WSOY 2008.

Michel de Montaigne menetti kerran tajuntansa. Tuli navakka isku päähän. Tämä tapahtui ratsastaessa. Hän myös kertoo saaneensa mahalaukkuun ämpärillisen hyytynyttä verta, oksennettavaksi. Tätä yksittäistapausta selostetaan ja pohditaan kuusi sivua.

Roomassa Montaigne sattui paikalle, kun ”siellä mestattiin kuuluisa varas nimeltä Catena”. Tähänkin sisältyy opetus, ja sitä seuraa joukko esimerkkejä. Jotka liittyvät ”epäinhimillisiin kohtuuttomuuksiin”. Väki ei reagoinut mitenkään kun kuuluisa varas kuristettiin, mutta kun pyöveli paloitteli ruumiin, iskuja ”säestivät kansan tuskanhuudot ja valitukset”. Tästä Montaigne pääsee Artakserkseen sovellukseen Persian muinaisista laeista, että korkeita virkamiehiä ei ruoskittu, vaan heidät riisuttiin alastomiksi ja vain vaatteet ruoskittiin. Mistä edetään ”hartaasti uskonnollisten” egyptiläisten ”uskaliaaseen keksintöön” uhrata jumalille ”maalauksia ja varjoja”, elävien sikojen sijaan niitä esittäviä kuvia.

Edistyksessä ja kohtuudessa Montaigne tapaa Voltairen, joka muistetaan monialaisena, kevytkenkäisenä satiirikkona ja runonäytelmien ammattilaisena, vaikka taisi käyttää enemmän aikaa oikeusmurhien ja kidutuksen vastaiseen kampanjointiin. Mutta siinä missä Voltaire maalaa itsensä ylivoimaiseksi, on aina paremmin tietävä nilkki, pitää Montaigne (liioitellenkin) itsensä hajamielisenä maalaisena monomaanina, joka ei koskaan muista ketä siteeraa. Ja heitä on. Kaikki latinaa. Onkin kiitettävä jumalaa, ettei Montaigne osannut hepreaa.

Mentyään hyviin naimisiin ja perittyään isänsä tilan ja nimen Montaigne 38 vuoden herkässä iässä (1571) jätti virkansa ja vetäikse torniin ja kirjastoon, melankolisena, mutta tämä toki voi olla pelkkää retoriikkaa. Tietojen mukaan hän läpi koko työn vaani akkunoista, ettei väki laistanut. Melankolia on suhteellista. Ja sitä vahvemmat ovat nälkä, taudit, sota ja kuolema. Nämä neljä kristittyä ratsastajaa tulevat aina yhdessä. Oikeastaan niistä yksikään ei ole täysivaltaisena läsnä, koko kauheudessaan, ilman kaikkia muita. Ajat ja maailma olivat epävakaat, niin kielellisesti, poliittisesti, uskonnollisesti kuin taloudellisesti.

Montaigne ei missään kutsu yksittäisiä kirjoitelmiaan esseiksi. Mitä ne ovat? Borges käytti termiä ”auto-novelization”, paikka tai toimi jossa mies muuttuu kirjaksi, kirjantautuu. Lyotard sanaa ”anamneesi”. Kirjoitteet ovat reunamerkintöinä lavenevia reunamerkintöjä. Tässä Montaigne on viimeinen keskiaikainen tekijä. Jos tämä punnittelu, kiihkoilu, haparointi, peilaaminen ja näyttämöisä puhetemppuilu on joksikin nimettävä, on Edwin Hagforsin sanakirjan ehdottama ”kyhäelmä” ehtoisa. Edes termiä ”tutkielma” ei voi enää arvella tihutyöksi. Entä ”koelma” jota 1932 Tietosanakirja ehdotti?

Toiminnan henkilönä Montaigne arvosti historioita, joissa kirjuri oli itse ollut osallisena toiminnassa. Plutarkhosta on eniten, mutta Caesar saa mainesanoista korkeimmat. ”Hänen ainoa vikansa on, ettei hän kertonut enemmän itsestään.” Vaikka onkin ”tuo maantierosvo”. Mikä on oikein nykyaikainen ja ellei demokraattinen niin ainakin republikaaninen näkö. Moderneista viihdekirjailijoista hyväksynnän saa kolme. Rabelais ja Boccaccio näyttävät suuntaa, ja rehevää huumoria, mutta uusi suositus on Johannes Secundus. Hän kuoli nuorena ja kirjoitti suppean sikermän latinankielistä eroottista lyriikkaa.

Vaikka suurin osa viitteistä ja sitaateista kummutetaan myöhäklassisesta antiikista, on jo 1500-luku ollut tuoreesti mondialisoiva, merkillisten tarinoiden virtauttama informaatioyhteiskunta. Amerikkalaisten intiaanien yhteiskunnallisesta elämästä toistetaan paikalla käyneen kapteenin fantastiset kuvaukset. Nämä ovat keskellä laajinta kirjoitelmaa, jonka oli mieli puolustaa erään hovinaisten suosiman Sebondin luonnonteologista näkemysjoukkoa. Sitä on 265 sivua, eikä se puolusta, ja päätyy kumoamaan sekä rationalismin että empirismin. Pascalin tulkitsemana Montaigne yltyy epäilemään itse epäilemistäkin.

Antiikin lähteistä keskeiset ovat kompilaattorit Diogenes Laertios ja Sextus Empiricus. Primaarilähteitten kanssa Montaigne ei näe suurta vaivaa, jos kohta Aristoteleen ja Platonin käännöksiä on ollut käsillä. Ja nuo kaksi: he saavat kylmää kyytiä ja palvella mielettömien mielipiteiden esimerkkiaineistona.

On sanottu. Mainittuja modernimmilta ja arvovaltaisemmilta tahoilta että. Kenties suurin ja kestävin nautinto, mitä kirjallisuus voi antaa. Asiat kukkivat esiin unohduksessa, hajanaisessa mielessä, jossa monipohjainen skeptisyys saa kaikua loputtomasta herkkäuskoisuudesta. Tämä on rakenne, jolla näkyväismailman asioita voi käsitellä uudeksi: ei ole alkua, vaan ajatteleminen taannehtii samanaikaisin vedoin eteen- ja taaksepäin, korko kuitenkin krouveilla sivupoluilla.

Teos on, maineensa vastaisesti, valtavan kumma. Osa ratkaisuista on artistisia. Osa lähes holtittomia. Vai onko? Kenties on vain olevinaan. Tutkijat kyllä ovat löytäneet ovelasti painotettuja sommitelmia. Ja viehättävää on kahdelle sivulle mahtuvissa kuriositeettisikermissä, jotka on otsikoitu ”Postihevosista”, ”Peukaloista” ja ”Epämuodostuneesta lapsesta”.

Viiden kuukauden tutkistelulla olen altis hyväksymään luotettavien lähteiden tekemän elämän mittaisen arvion. Sitä en tiedä onko kuoleminen helpottunut. Erinomaisesti miellyttävän ladelman toistama suomennos on enimmälti kiitettävä. Onnellisesti murteuksia ei ole tavoiteltu. Tässä kolme lentävää lauseutta. ”Ero meidän ja oman itsemme välillä on yhtä suuri kuin ero meidän ja muiden välillä.” Se on hyvä. Mutta tämä suomentuu sulamattomammin: ”Ihminen on kaikessa ja kaikkialla pelkkä kokoelma sekalaisia ja monenkirjavia tilkkuja.” (L’homme, en tout et partout, n’est que rapiècement et bigarrure.) Eikä tämäkään täysin rullaa saati soi: ”Minun ammattini on elämisen taito.” (Mon métier et mon art, c’est vivre.)

Esseitten edellisen niteen ilmestyessä (2003) kuultiin valitusta siitä pienestä punaisesta puupiirroksesta, jossa kirjoittaja näytti ankeannuivalta klöpöltä. Nyt hempeänvihreän suojapäällyksen otsikkoon on leimattu lempeä kuva linnasta, jossa teksti paisui. Herää kysymys, minkä aiheen (joudunko pitämään hengitystä vuoteen 2013?) taakse viimeinen, entistä laajempia kirjoitelmia sisältävä volyymi marssitetaan. Eikä tässä kaikki: punaruskeasta tähän vihreyteen on reitti selvä. Mutta mihin siitä? Siniharmaaseen? Kellertävään? Olen ymmälläni ja kauhun vallassa.

Roo Ketvel

Ilmestynyt Parnasson numerossa 03/2009.