Haruki Murakami: Kafka rannalla. Romaani, 639 s. Suomentanut Juhani Lindholm. Tammi 2009.

Ahaa-elämysten sarjalla ei tunnu olevan loppua, kun lähtee lukemaan Haruki Murakamin romaania Kafka rannalla. Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 -romaanin aikasilmukan tilalla on unikanava; taivaalta satavat silakat, makrillit ja iilimadot tuovat välittömästi mieleen Paul Thomas Andersonin elokuvan Magnolia; yliluonnollisen luonnonilmiön tyhmistämä Nakata tuo mieleen yhtä hyvin Kosinskin Mr. Chancen kuin Dostojevskin ruhtinas Myškinin; sadistinen, kissoja silpova ja niiden sielut maagista huiluaan varten varastava kuvanveistäjä on yhdistelmä Teemu Mäkeä ja Grenouillea Süskindin Parfyymista; tuossa viedään Oidipus-myyttiä virtuaaliseen muotoon ja tuossa taas Orfeus pistäytyy Manalassa. Jne.

Unia, satuja, myyttejä ja intertekstuaalisia loimilankoja on riittämiin, mutta tuleeko kudelmasta kestävä? Kafka rannalla ei ole enää edes kovin uusi romaani. Tammesta sitä muistini mukaan lupailtiin suomeksi jo keväällä 2007, sitten saman vuoden syksyksi, lopulta viime vuoden kevääksi (jolloin odotusten turhauttamana luin englanninnoksen Kafka on the Shore ja heti perään Murakamin uudemmankin englanninkielisenä julkaistun romaanin After Dark). Eräissä muissakin romaaneissaan – After Darkissa ja Hard-Boiled Wonderland And the End of the Worldissa – Murakami on käyttänyt samaa kerrontaratkaisua; parillisissa ja parittomissa luvuissa kuljetetaan kummassakin omaa itsenäistä tarinaa, ja loppua kohti vähitellen paljastuu, mitkä ainekset sitovat niitä isompaan, yhteiseen tarinaan, jota oman tarinan sisältä on mahdotonta edes aavistaa.

Jaettu ja rinnakkainen ovat romaanin avainsanoja. On rinnakkaismaailma, johon jotkut romaanin henkilöistä ovat kadottaneet puolet varjostaan ja, heideggeriläisittäin sanottuna, Daseinistaan.

Päähenkilö on romaanin nimen mukainen Kafka rannalla, jonkinlainen omassa elämässäänkin ulkopuolinen etsijä, jonka initiaatiomenoiksi romaanin fantastiset tapahtumat voi tulkita. Parillisissa luvuissa kuljeskelee Nakata, vanhus, joka ei ole koskaan toipunut lapsena kokemastaan ravisuttavasta kokemuksesta; hän on ollut koululuokkansa kanssa luontoretkellä, jossa yhtäkkiä kaikki luokan oppilaat ovat vaipuneet ilman mitään selvää syytä tajuttomina maahan. Muut oppilaat ovat ennen pitkää palanneet tajuihinsa ja vaikuttaneet kaikin puolin terveiltä, mutta Nakata on maannut viikkokausia koomassa. Herättyään hänen tajuntansa on pyyhkiytynyt puhtaaksi, eikä hän opi koskaan lukemaan ja kirjoittamaan. Sen sijaan hän elää jonkinlaisella olevaisen raja-alueella, jossa kommunikoiminen kissojen kanssa on melko luonnollista. Kun hän sitten kadonneita kissoja etsiessään joutuu kohtaamaan Kafka Tamuran isän ja syyllistyy murhaan, olevaisen ja rinnakkaismaailman välinen tasapaino uhkaa järkkyä, ja asioiden palauttaminen takaisin luonnolliseen järjestykseen vaatii antiikin mytologioita vastaavia tekoja, mm. kynnyskiven kääntämisen, insestitabun rikkomisen ja jonkinlaisen rajattoman metsälabyrintin kautta Valhallan puolella käymisen.

Jotain tällaista olin ainakin ymmärtävinäni. Suoraan sanottuna koko romaani tuntuu välillä yhtä lapselliselta kuin muinainen tv-sarja Safiiri ja teräs. Ja yhtä kiinnostavalta myös, jos on taipumusta tällaisten fantasioiden viettelyksiin. Kirjassa tapahtuu niin ihmeellisiä juttuja, että kun kuollut ei yllättäen herääkään kuolleista, niin se se vasta ihmeeltä tuntuukin.

En pystynyt lukemaan tätäkään Murakamin teosta ilman että Hayao Miyazakin anime-elokuvat elivät koko ajan mielessäni, erityisesti niistä rikkain ja arvoituksellisin, Henkien kätkemä. Kummassakin joudutaan outoon rinnakkaismaailmaan. Kafka Tamura on hyvin samankaltainen ja lähes saman ikäinenkin kuin Henkien kätkemän Chihiro-tyttö, kun otetaan huomioon, että tytöt kypsyvät varhemmin. Rinnakkaismaailman rajalla Chihiron vanhemmat muuttuvat sioiksi, kun taas Kafka Tamura on 15-vuotiaana karannut isänsä luota ja etsii siskoaan ja äitiään, jotka ovat hänet hyljänneet hänen ollessaan nelivuotias. Se, että hän on heidän kummankin kanssa sukupuoliyhteydessä, ei millään tavoin vähennä hänen viattomuuttaan, sillä insestitabun murtaminen tapahtuu rinnakkaismaailmassa, jossa ei ole sen enempää moraalia, aikaa kuin muistojakaan. Jotain eroakin näillä kahdella teoksella on: kuva puhuu luontevammin ylitodellista kieltä, ja Murakami tarvitsee spontaanin tapahtumisen sijasta mielestäni ylettömän paljon kvasifilosofista selittelyä ja käsiterautalankaa, ikään kuin hän olisi sen velkaa aikuislukijoille, joiden raskaita silmäluomia painavat realismin suomut.

Romaani ei anna ihan niin paljon kuin se monimutkaisuudessaan lupaa. Pidän Murakamin pienimuotoisia romaaneja – After Darkia ja Sputnik rakastettuani – ja novelleja (The Elephant Vanishes) parempina, koska ne ovat keskitetympiä kuin Gaudin Sagrada Familian mieleen tuovat fantasiarakennelmat. Eikä minulla mitään ole fantasiaakaan vastaan, mutta vaikea sitä on saada elämään niin, että aikuinen mieli nielee sen kakistelematta.

On hyvä, että uuden Murakamin suomennos on ammattilaisen käsialaa. Suurta lammasseikkailua en ole lukenut, joten en siitä mitään sanokaan, mutta Sputnik rakastettuni (suom. Ilkka Malinen, 2003) olisi kaivannut paljon tiukempaa editointia kuin luettavaksi tarkoitetussa laitoksessa näkyi. Juhani Lindholmin suomennoksessa olen tyytyväinen luontevaan kieleen, mutta minä en kai olisi minä, ellen löytäisi siitäkin jotain vikaa. Esimerkiksi, kun 50-vuotias nainen on ruvennut seksipuuhiin 15-vuotiaan pojan kanssa ja käynyt moraalista kamppailua itsensä kanssa, hän ei ajattele: ”Minä kuitenkin tein silloin sen päätöksen, etten pakota itseäni mihinkään arvoarvostelmiin.” Englanninnoksessa lukee: ” But at the time I decided not to force myself to judge anything.” Joten arvoarvostelmasta – value judgement – ei ole kysymys, vaan moralisoinnista. Ja miksi ihmeessä monien suomentajien tekstissä navy blue on joka kerta laivastonsininen, kun kysymys on kuitenkin ihan tavallisesta tummansinisestä?

Arto Virtanen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 03/2009.