Outi Alm: Suhteettomia tiloja. Novelleja, 218 s. Gummerus 2009.

Kansitaiteilija on tiivistänyt Outi Almin novellikokoelman viestin: kun ihmiset sullotaan ahtaalle, tulee punahehkuisen hankalaa. Ahtamisesta, aitaamisesta, ihmisten syrjään halveksinnasta on kyse useimmissa novelleissa.

Ensimmäisessä markkinoidaan kunnan päättäjille hoitolaa, joka on kunnostettu tyhjentyneeseen kanalaan ja joka takaisi kunnalle ”säästöjä, halvempia hoitopaikkoja, suurempaa vapautta suunnitella budjetti”. Esitelty laitos on jonkin verran karmeampi kuin maassamme toteutuva kansalaistensäilytysstrategia. Kanalan kuusineliöisiin häkkeihin sijoitettavien vanhusten voi uskoa viihtyvän, kun ”he ovat kotoisin syrjäseuduilta, maalta, ja ovat tottuneet kanaloihin”.

Näitä Orwell-henkisiä kauhistuskertomuksia on kokoelmassa useita. ”Puistopäivä” on kuvaus yhteiskunnan ylläpitämästä seksuaalisen tyydyttymisen laitoksesta – ”orgasmikielteiset ihmiset saivat lähteä hyvin pian työpaikoiltaan”. ”Kellari” kuvaa moniedullisen juoppojen säilytyssysteemin: yhteiskunta maksaa pienen korvauksen omakotiasujille, jotka saavat näin lisätuloa kellarinloukossa säilytettävästä ja säännöllisesti juotettavasta juoposta, ja juoppo saa juotavan ulottuville.

Osa novelleista on tämänhetkisiä. ”Kissa” kertoo kahden ahdistuneen lapsen kohtaamisesta; toinen on yksin, koska yhä rikastuvat vanhemmat ”asuvat töissä”, toisella ei kotia olekaan. ”Sillat”-novellin ylimielinen, sokea Kare tapaa sillanalusenkelin, joka kertoo, miten vähäosaisetkin syrjivät toisiaan. ”Ne ei laske tänne kaikkia. Ei mustalaisia, ei ulkomaalaisia, ne vihaa vaan.”

Vihattujen ahdinkoa käsittelee ”Paikannus”, jossa naiset auttavat turvapaikan tarvitsevia lapsia. Novellin Hiira saa kirjan ainoana murrepiirteitä: Hiira sanoo ”siulle, miulle, miun, myö”. Niin on imatralaislähtöinen Almkin nuoruudessaan sanonut. Hiira on epäluotettava ja epäiltävä henkilö, mutta syyllistyn varmaan liikatulkintaan, jos otaksun Almin ottavan Hiiran hahmossa etäisyyttä omaan taustaansa.

”Karhun pesä” kertoo isästä, jonka töissä kaikki muut ovat tohtoreita ja muutenkin ahdistaa ja jonka lapsi ei viihdy koulussa. ”Kun koulussa puhuttiin oman oivalluksen tärkeydestä, se yleensä tarkoitti sitä, että keksi saman, minkä opettaja jo tiesi. Jos oivalsi jotakin erilaista, oli ymmärtänyt jotakin väärin.” Tämä on kirjan teksteistä iloisimmin positiivinen: isä ja poika löytävät yhdessä vapauden. Vapaus liittyy näissä novelleissa ylös nousemiseen; hyvän tunnusesineenä toistuu himmeli.

Yhteiskunnallisissa teksteissä on paatos kai tärkeämpi kuin henkilöiden luonnehdinta. En siis valita sitä, että useimmat henkilöt jäävät aateripustimiksi. Sitä vähän vierastan, että Outi Alm kertoo piirteettömistä ihmisistä väliin harmillisen kliseisellä kielellä. ”Suuvärkki kävi kahta kauheammin… Se sanoi ääni epätoivosta värähtäen  Hänessä kupli nauru.” Ei kertojan tarvitse silkkaa myötätuntoisuuttaan jättäytyä lattean kielen käyttäjäksi.

Kaisa Neimala

Ilmestynyt Parnasson numerossa 03/2009.