Viktor Jerofejev: Venäläisen sielun ensyklopedia. Romaani, 283 s. Suomentanut Jukka Mallinen. Like 2009.

Muista kansoista ei voi olla varma, mutta venäläisillä on todistetusti sielu. Viktor Jerofejevia lukiessa alkaa henki haista valkosipulivodkalta. Samalla joko ihastuu tai tuskastuu kirjailijan käsitepyöritykseen.

Jerofejev on esseisti ja pamfletisti kaunokirjailijan kalsareissa. Venäläisen sielun ensyklopedia setvii venäläisen itsetunnon 1990-luvun pohjamutia ja siirtymävaiheen kurimusta. Alkuteos on vuodelta 1999.

Siirtymävaihe jerofejevilaisittain tarkoittaa liikettä valtiollisesta mielivallasta valtiolliseen mielivaltaan. Uutta jumalaa etsitään korvaamaan entiset idolit.

Kadoksissa on myös Seryi, jonka löytämisestä tulee tämän antiromaanin juonenranka. Koska kyseessä on ensyklopedia, edetään määritelmästä toiseen. Venäläisen- ja neuvostoelämän peruskäsitteet, kuten ”kansanvihollinen”, ”julkiset vessat” tai ”karavaaniseralji”, saavat kyynisen, hersyvän selvityksensä.

Hahmoja koikkelehtii kuin kansansaduissa: FSB-miehet Sa a ja Pal Palyt , Seryin etsimiseen värvätty kertoja, ranskalainen Celine ja amerikkalainen Gregory, hammasmorsian. Lisäksi esiintyy kollektiiviolioita kuten ”älymystö” tai ”kansa”. Jerofejev mätkii niin reformisteja kuin konservatiiveja, niin vallanpitäjiä kuin toisinajattelijoitakin.

Jerofejev satirisoi, provosoi, nylkyttää korkean ja matalan väliä, heittää älyllistä syyhypulveria. Venäläisestä absurdista ammentaen välillä kiksautetaan Leniniä mausoleumissa. On irstailua, insestiä, eläimiin sekaantumista. Todellisuudentajun puutetta, suurta satua – sitä Venäjä on ja ei ole.

Venäläisyyden kliseet hajoavat pölyksi. Samalla Jerofejev valaisee läntisiä ennakkoluuloja ja stereotypioita. Jerofejevin sorvin pölinässä suomalainen kirjallisuus alkaa tuntua sisäsiistiltä, jopa Jouko Turkka. Suomalaisetkin osaavat ruikuttaa, mutta ei kenestäkään ole kansalliseen pesänpolttamiseen Jerofejevin jälkeen käsite ”russofobia” on auttamatta vanhentunut. ”Venäjä on aina räjähdysaltis, sillä omaisuus on varastettua”, kuuluu yksi romaanin määritelmistä.  Kansallinen itseironia yltyy itsevihaan ja farssimaiseen liioitteluun.

Venäjän loputon riipivä määrittely näyttäytyy megalomaanisena. Tuloksena on paitsi kritiikki ja rippi, myös rakkaudentunnustus Venäjälle. Jerofejevin esteettis-ideologisessa todellisuudessa Venäjä koheltaa junttimaisena ja rappiolla, siellä on ennakoimatonta, törkeää ja hauskaa, Venäjä on lauhkean ja tylsän Euroopan vastakohta, Venäjä on kärsimystä – elämää. Kansaa hallitsee ”kyrpäismi”, joka on Mallisen suomennos sanasta pohuizm. Se taipuisi suomeksi paremmin ”vitutsiitäismi”. Se on murskattujen illuusioiden ideologiaa, hirveän hallinnon alla myös passiivista vastarintaa, josta tulee elinikäinen jarru. Mutta mitä tehdä, kun keisarin alastomuuden peitoksi pykätään aina vain uusia illuusioita – niin ennen kuin tänäänkin?

Ville Ropponen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 03/2009.