Mira Käkönen ja Elina Venesmäki (toim.): Metsän jäljillä – kertomuksia etelästä ja pohjolasta. Tietokirja, 189 s. Siemenpuu-säätiö 2009.
Miten metsä, metsäsuhde ja yhteisöllisyys palautetaan kulttuurin ja ekosysteemin avohakkuun jäljiltä? Islamilainen mystikko al-Ghazali kirjoitti: ”Emme tajua auringon kirkkautta ennen kuin se on poissa.” Emme ehkä ymmärrä metsän syvyyttä ennen kuin se on menetetty.
Mira Käkösen ja Elina Venesmäen toimittama Metsän jäljillä – kertomuksia etelästä ja pohjolasta on artikkelikokoelma, jonka teksteissä eräät suomalaiset ja eteläisen pallonpuoliskon ihmiset kirjoittavat modernien ja traditionaalisten metsäsuhteiden törmäyksistä, metsän pyhyydestä, tavoista muuttaa metsäteollisuuden suuntaa, ja muusta. Kirja sai Vihreän sivistysliiton Vuoden Visio -palkinnon. Suomen lisäksi intialaiset näkökulmat ovat esillä useassa kirjoituksessa. Myös Indonesian, Malin, Uruguayn ja Thaimaan tilanteista puhutaan. Muutama teksti tarkastelee globaalia perspektiiviä tai vetää yhteen muiden artikkelien näkemyksiä.
Suomessa on omaksuttu paikallisten metsäsuhteiden tilalle eurooppalainen metsän käytön kulttuuri. Suomalaista metsäteollisuutta viedään nykyisin niin Indonesiaan kuin Etelä-Amerikankin maihin. Vahinko, metsässä elävien yhteisöjen ja metsien tuho, laitetaan kiertämään. Artikkelikokoelmassa nousee esiin markkinatalouden ja alkuperäisväestöjen metsäsuhteiden ristiriitaisuus, josta koituu ekologisia, sosiaalisia ja kulttuurisia ongelmia. Metsien muuttaminen rahataloutta palvelevaksi sellupelloksi tuhoaa aina myös aiemman metsään sitoutuneen kulttuurin edellytykset. Näin uhkaa käydä myös saamelaiselle poronhoidolle. Metsäteollisuudesta elävä suomalaisuus osoittautuu metsäluonnosta vieraantuneeksi. Suomalaiset yritykset ovat vastuussa ekologisista ja kulttuurisista tuhoista ympäri maailmaa. Metsä, jota suomalaiset rakastavat, on yhä enemmän mielikuva ja yhä vähemmän koettu.
Eräs mieleenpainuvista ongelmista on luonnonsuojelun haitat paikallisten yhteisöjen metsäsuhteille, josta esimerkkeinä mainitaan ylhäältä saneltu Natura-hanke Suomessa ja länsimaisen metsäideologian mukainen täyssuojelu trooppisissa metsissä, mikä estää metsässä elämisen. Puutarhametsä, jossa kulttuuri ja luonto sulautuvat, on tärkeä idea. Metsän avohakkuu tai ihmisistä tyhjentäminen eivät ole ainoita vaihtoehtoja suhtautua metsään. Vaikka ekonomia ja ekologia nähdään nykyisin ristiriitaisina, jo niiden etymologinen juuri on sama kreikan oikos, asuinpaikka.
Filosofi Tere Vadénin ajattelu voi auttaa sulauttamaan puutarhan ja metsän käsitteitä ja siten myös niitä koskevia kulttuurisia tapoja elää ja olla. En tiedä, missä laajuudessa ja kuinka nopeasti tällainen muutos tapahtuu, mutta se näyttää välttämättömältä. Vadén kirjoittaa tässä kirjassa kolmesta kielen kehästä – talon sisimmästä, pihan keskimmäisestä ja metsän uloimmasta kielestä – ja kuvaa, miten talon kielessä luontoa koskeva kieli on köyhää ja yksinkertaista, kun metsän kielessä jo yksi eläin, kuten karhu, voi saada satoja nimiä.
Näyttäisi siltä, että pihan kielen tulisi sopeutua metsään ja vahvistua talon kustannuksella. Etenkään etelässä ei ole tavatonta, että metsän hyvinvointi riippuu siinä elävän ihmisyhteisön muokkaustyöstä. Puuplantaasin ja koskemattoman ikimetsän ääripäiden välillä on hyvin monia metsäluonnon ja ihmisyhteisön vuorovaikutustyyppejä, joiden ymmärtäminen on välttämätöntä uusien metsäsuhteiden luomiselle.
Anssi Kakon keräilykokeilut suomalaisessa metsässä todistavat, että myös täällä metsäpuutarha on mahdollisuus. Kirjallisesti Kakon essee on teoksen parhaimmistoa rehevällä keräilyruokavalion kuvauksellaan ja rohkeilla ehdotuksillaan puutarhaviljelyn suunnista. Kakon kielen vapauteen verraten useimmat teoksen tekstit tuntuvat kalpeilta. Alkuperäisväestön edustajienkaan tekstit eivät ole järin monimuotoisia, sillä ne pyrkivät pikemmin tiedottamaan modernien ja traditionaalisten metsäsuhteiden törmäyksistä ja puolustamaan metsäyhteisöjen oikeuksia. Osassa käännöksiä on harmillisia huolimattomuusvirheitä. Jos kieliasu jossain kohti onkin keskeneräinen, kirjan ulkoasu ja taitto sen sijaan on hiottu. Kirja on helposti lähestyttävä, se muistuttaa aikakauslehteä väreineen ja suurine valokuvineen, joita on paljon.
Upeaa kirjassa on, miten uhattujen tai elpyvien metsäyhteisöjen ääni pääsee kuuluviin. Metsäyhteisöjen perinteiden säilyttäminen on tärkeää, sillä ne sisältävät paljon ekologista tietoa ja ekonomisia tapoja, jotka mahdollistavat metsässä ja metsän rinnalla elämisen. Iso kysymys on, voivatko metsän pyhyys ja moderni kulttuuri kohdata. Tästä puhuvat eri näkökulmista muun muassa Johanna ja Ibrahim Togola, Sabitri Patra ja J. P. Raju. Voiko perinteisiä metsäkäsityksiä elvyttää ilman vanhoja, ylhäältä saneltavia tabuja? Miten metsäteollisuus voi oppia arvostamaan metsäyhteisöjen pyhiä paikkoja? Voivatko Anssi Kakon kaltaisesti useammatkin suomalaiset oppia hunajankerääjä Rajulta metsän pyhyyttä ja sen antimien keräämistä ja jakamista yhteisöllisesti?
Artikkelien erilaiset näkökulmat tekevät kirjasta dialogisen. Valokuvaaja Sanni Sepon esittämä kritiikki vallitsevien puuntuotannon tehokkuutta tai luonnon monimuotoisuutta korostavien puhetapojen kyvyttömyydestä ilmaista metsäkokemuksia kohdistuu epäsuorasti edeltävään Risto Isomäen kirjoitukseen. Isomäen puhetavassa kokemuksellisuuden poissaoloa edustaa hyvin vaikkapa sinänsä looginen väite, ettei Suomessa ole kuin yksi täysikasvuinen puu.
Isomäen ansio on kyky nähdä metsien rooli globaaleissa ilmastonmuutoksen, öljyn loppumisen ja varallisuuserojen kasvamisen ongelmissa. Isomäki esittää esimerkiksi ideoita, joiden pohjalta metsät voivat toimia yhtä aikaa hiilinieluina, biopolttoaineen puutarhamaisina kasvupaikkoina ja paikallisyhteisöjen ekologisesti kestävien elinkeinojen turvaajina.
Juuri Isomäen ja Sepon ajattelujen ristiriidan kaltainen ongelmien esiin nostaminen ja lähestymistapojen moninaisuuden tunnustaminen tekee Metsän jäljillä -teoksesta erittäin kiinnostavan ja hedelmällisen. Sitä voi varauksetta suositella kenelle tahansa, mutta etenkin metsiä omistaville ja muokkaaville ihmisille. Metsän jäljillä herättää lukemattomia kysymyksiä, joihin vastaamisen on johdettava paitsi uuteen ajatteluun, myös metsien kohtaamiseen uusilla tavoilla.
Jonimatti Joutsijärvi
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.