Raimo Pesonen: Erityisosaajia. Romaani, 150 s. Siltala 2009.

Arto Salmisen poismeno jätti kotimaiseen kirjallisuuteen aukon, jota sittemmin paikkaili Pasi Lampela novellikokoelmalla ja nyt Raimo Pesonen esikoisromaanilla.

Yhteistä kolmikolle on elämänhallintansa menettänyt ihmistyyppi, jolla alkavat olla selityksetkin lopussa, sekä heitä ympäröivä todellisuus, jossa inhimilliset suhteet rapautuvat talouden hyötysuhteiksi.

Lampelan näkökulma on toivottomin. Hellekaudessa (2007) edes perhe ei edustanut toivoa paremmasta, kuten tällaisissa tarinoissa yleensä, vaan lasten silmistä ja lattialle jääneistä leluista huokui liian raskaiden velvollisuuksien ja uhrautumisen pohjaton pessimismi.

Salminen on armollisempi. Toisinaan maisema tai muu kirjailijan välihuomio suo henkilöhahmoille sen ihmisarvoisuuden, jonka he kielsivät toisiltaan ja ehkä itseltäänkin.

Lukijan sietokyvyn koettelussa Pesonen jättäytyy kahden muun välimaastoon. Erityisosaajissa katkaisuaseman sairaanhoitaja Johanna kirjoittaa, että ”oma vika” on ensimmäinen lause jonka ihminen oppii ja viimeinen jonka muistaa. Silti hänenkin taakkansa ottaa lopuksi kannettavakseen pirihörhö Rakki, koska on siihen kuulemma tottuneempi.

Tarina, jos Erityisosaajissa sellaista on, ei noudata selkeää ajan tai draaman kaarta. Välillä ollaan 80-luvulla, josta turkulainen lukija tunnistaa Varissuon, Tiniksen ja Cafe Noirin, ja osaa siksi mielessään kuvittaa romaanin oikeanlaisilla hahmoilla. Välillä eletään tätä päivää Helsingissä tai alkoholistiperheen talvilomaa Kanarialla.

Tiiviyden tuntua tuo toteava lause, joista ”elämä” on lyhin ja täyteläisin. Yhtenäisyyttä henkilöpsykologian loogisuus, josta tietää, että mitta tulee lopulta täyteen. Salmisen perintöön kuuluvaa byrokratian ja bisneksen kielen imitointia täydentää eräänlainen tilastollinen vakuuttavuus. Vaikka yhteiskunnassa asiat koetaan yksin ja henkilökohtaisesti, ainutkertaista siihen mahtuu vähän.

Niinpä myös Erityisosaajien irrallisemmatkin episodit muodostavat osan kokonaisuudesta, kuten pikku-uutiset sanomalehdissä tai korrelaatiokertoimet sosiaalialan väitöskirjassa.

Paljon pieneen tilaan lataavana esikoiskirjailija Pesonen pohtii myös kirjoittamista ja vastaanottoa.

Hesarin hänestä julkaisemaa hapanta arvostelua ennakoi osuvasti insinööriopiskelija, joka heittää Johannan liuskat syrjään, koska ei jaksa etsiä hajotetusta sepitteestä kohteen ja välineen kitkasta syntyvää ilmaisua vaan kaipaa selkeä juonta ja kommentaaria. Sitä ennen Johanna on jo ehtinyt analysoida, mitä Aku Ankka kertoo suomalaisesta pahoinvointiyhteiskunnasta, sillä sosiaalinen todellisuus on kuin virus: Sen oleminen tarttuu kaikkeen. Myös sellaiseen, jota mieluummin haluttaisiin pitää jonkin muun esittämisenä – sarjakuvan eläinsatuina tai pornon puhtaina haluina.

Hieno esikoinen.

 Putte Wilhelmsson

Ilmestynyt Parnasson numerossa 03/2009.