Catherine Millet: Mustasukkaisuus. Proosaa, 216 s. Suomentanut Pirjo Thorel. Siltala 2009.

Vuonna 2001 ranskalainen Catherine Millet kirjoitti Catherine M:n seksuaalielämän, joka kohahdutti (tai no, enimmäkseen kai ”kohahdutti”) ronskeilla seksikohtauksillaan. Omaelämäkerrallinen kirja jätti kirjoittajastaan kliinisen kylmän, jopa täysin tunteettoman vaikutelman.

Tietysti se johtui Millet’n valitsemasta etäisestä, ”objektivoivasta” kirjoitustyylistä. Silti Mustasukkaisuus yllättää. Catherine M:n seksuaalielämän itsenäinen jatko-osa kuvaa toisenlaista pakkomiellettä, jonka ei luulisi libertiiniä vaivaavan. Silti siitä ei pääse irti.

Mustasukkaisuus on kiusallista. Jopa seksuaalisesti vapaamielisimmät yksilöt saattavat jäädä sen pauloihin. Kyse ei ole välttämättä niinkään rakkaudesta vaan heikon itsetunnon tuomasta omistamisen halusta tai poroporvarillisesta yksiavioisuuden ajatuksesta.

Catherine kuvaa tunteita, joiden valtaan hän joutui löytäessään miehensä saamia rakkauskirjeitä ja valokuvia: ”Luin ne paniikissa. Katseeni hyppeli sivulla, kamppailin sumentuneiden sanojen kanssa. Aivan samoin olisin joutunut tekemään, jos kimppuuni olisi hyökätty pimeässä ja olisin hapuillut joka puolelle, sattumanvaraisesti, yrittäessäni löytää käden, hihan, vaatteen liepeen johon tarttua enkä kuitenkaan olisi saanut otetta mistään mistä pitää kiinni.”

Catherine ei tiedä, miten päin olisi. Hänellä on miehensä Jacquesin kanssa täysin avoin suhde. Mustasukkaisuuden ei siis tulisi kuulua kuvaan.

Ihminen ei kuitenkaan ole täysin rationaalinen. Järki sanoo yhtä, ruumis toista. Kun pakkomielteiden paraati alkaa pauhata yhdessä aivojen lokerossa, sen leviämistä koko mieleen on vaikea pysäyttää: ”Pian eivät sattumalta löydetyt paperinpalat enää riittäneet minulle, vaan aloin etsiä niitä taskujen pohjilta.”

Catherine muuttuu vakoojaksi omassa kodissaan. Millet ei suinkaan kiellä mieheltään mitään, mutta hän alkaa silti penkoa Jacquesin elämää ja etsiä lisää ”johtolankoja” hänen naisistaan, seksikokemuksistaan ja tunteistaan muita kohtaan. Häntä kiinnostavat miehensä seksisuhteet, mutta myös tämän tunteet satunnaisia tai pysyvämpiä partnereitaan kohtaan.

Omaelämäkerralliset kuvaukset ja filosofiset pohdinnat vuorottelevat kirjassa varsin sattumanvaraisen tuntuisesti. Varsinkin loppupuolella ote kirpoaa täysin. Tuntuu kuin Millet ei sittenkään olisi ollut sataprosenttisen varma teemansa kantavuudesta.

Kivun ja kaipuun sijaan hän harhaantuu lässyttämään urastaan taidetoimittajana. Se ei anna kirjalle lisäarvoa, vaan lähinnä haukotuttaa. Millet’n kirjojen arvo on vain hänen kuvaamiensa ilmiöiden universaaliudessa. Kohukirjailija Millet ei ole erityisen kiintoisa, art press -lehden päätoimittaja vielä vähemmän.Kun Millet vieraili keväällä Suomessa, hän kuvasi Mustasukkaisuuden teemoja huomattavasti värikkäämmin ja ennen kaikkea selkeämmin.

Ville Hänninen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 04/2009.