Vesa Haapala: Termini. Runoteos, 120 s. Otava 2009.

Vesa Haapalan toinen runoteos Termini on esikoisteos Vantaan tavoin historiallista ja kertovaa proosarunoa. Termini on Vantaata haastavampi ja laajempi kokonaisuus. Sitä voi kutsua paitsi runoteokseksi myös sirpaleiseksi pienoisromaaniksi. Teoksessa on paljon aineksia, jotka usein kytkeytyvät Rooman kaupungin historiaan. Tyyli on pääosin proosarunollinen, yksityiskohtien tasolla löytyy monia muotokokeiluja. Termini osaltaan todistaa, että oivaltava proosa kehittyy nykyään usein runoudessa.

Teos koostuu paitsi muutamasta nimetystä runosarjasta, myös niiden sisällä loimilankana kulkevasta runoilijan naisystävän matkapäiväkirjasta, jossa kuljetaan Roomassa, podetaan sairautta, kirjoitetaan ja analysoidaan teoksen kirjoittamista. Haapala paljastaa irvaillen kirjoittajan roolin(sa) ”pikkulyyrikkona”, mutta teosken laajuus paljastaa kirjallisen itsevarmuuden.

Termini hahmottuu kokonaisuutena prosessina pikemmin kuin kirjallisena esineenä. Rakenne on harkittu, tapahtumapaikkana Rooma kutoo teosta yhteen. Ajatuksellinen tai tunteellinen polttopiste tai prosessi on vähemmän vaikuttava – tämä on nähdäkseni teoksen suurin ongelma. Estetiikka ja kulttuuritietoisuus vievät, ja äärimmäiset kysymykset seuraavat miten kuten perässä. Poetiikan ja kulttuurisen tietoisuuden taitavakin laajentaminen vähentää polttopisteen kuumuutta, jolla runous voisi sytyttää olemisen pinnan.

Parhaimmillaan päiväkirjapuhe, naiselle osoitetut runot ja päähenkilöiden dialogi ovat intiimiä rakkaus-, sairaus- ja matkakertomusta. Ankeimmillaan naisen päiväkirja kommentoi nykykirjailijoiden julkisuushakuisuutta. Naisen ja kirjoittajan yhdistyessä historian hahmoihin muodostuu jonkinlaisia arkkityyppejä, joihin Haapala lähitodellisuutta peilaa: sairas muusa, työtään epäilevä runoilija, profeetta ja saarnaaja. Sairauskertomuksen jännite perustuu sille, mitä ei sanota, mutta laimenee loppua kohden. Teoksen pituus virittyy juuri sairauden kuvauksen varaan, ja jännitettä olisi voinut hienovaraisesti pitää yllä.

Monet kulttuurihistorialliset viittaukset ovat ilmeisiä ja selitettyjä. Osa teksteistä on pastisseja kirjallisuushistoriasta. Piilevästi viitataan esimerkiksi Eeva-Liisa Mannerin runoon ”Kromaattiset tasot”. Viittaus samastaa Mannerin Sokratekseen, jonka patsaan suu kaikuu Mannerin runon loppusäettä. Myös kirjoittajahahmo rinnastuu esikuviin Paavalista Rimbaudiin. Tuleeko heistä näin ”pikkulyyrikoita”?

Kirjoittaja on samanaikaisesti tietoinen tradition painosta ja tradition naamioiden keveydestä. Tarpeen tai halun tullen kenenkään puheita ei varota uudelleentulkitsemasta, kenenkään suulla ei varota puhumasta – paitsi ehkä ”sisäisyyden”, kuten nainenkin runoilijaa kritisoi. Myös raamatulliset ja antiikkiset äänet, kuten Saul ja Polyfemos, laitetaan selittelemään tai tuskailemaan jälkipolville kirjallisesti välittyvää julkikuvaansa. Nämä puhujan ja kirjoittajan roolin kyseenalaistukset ovat paikallaan, mutta tuntuvat trivialisoivan olennaisempia kysymyksiä.

Vaikka teoksessa on roolirunoja lukuisille hahmoille, niiden puhunta on yhtenäistä. Ne muodostavat yhden kaunopuheisen, hetkittäin groteskin kertojaäänen. Kuvaus Sokrates-patsaasta: ”Ja hän, kopio 300-luvulta, yksi omista haamuistaan, kääntyy museon nurkkaan jatkamaan vertausta varjoista, jotka juoksevat seinää kuten tulen tai kavion laukaus revittyjen ruumiiden edessä. Mitä on historia? Esineitä, joita kannetaan taitsemme, ja jotkut kantajista puhuvat ja toiset ovat vaiti.”  Kielessä todella erottuvia ääniä teoksessa on muutama. Keskeinen ero on kertojan ja  naisen matkapäiväkirjan välillä, jotka merkitäänkin erilaisilla kirjasimilla. Teoksen asento suhteessa kulttuurihistorian hahmoihin on kaunopuheisen etäinen, toisella tavalla paatoksellinen ja ironinen kuin suhteessa päähenkilöihin. Siellä täällä runollisen virkkeen lomassa on myös mitallista, esimerkiksi rapista ammentavaa lyriikkaa.

Viimeinen osio ”exit” koostuu perusotteesta poiketen neljästä kirjaimen muotoon asetellusta runosta, jotka viittaavat siihen, että ulospääsy kirjassa esillä olevasta platonilaisesta historian varjojen luolasta on kirja(llisuude)n ulkopuolella. Luolavertausta valotetaan monin eri ajoista poimituin esimerkkitapauksin. Teos tuntuu itsekin luolalta, johon runoilija lukijaa johdattaa. Miten siis eroavat Haapala mentaalisine luolineen ja hänen hulluksi ristimänsä venäläisen ortodoksikultin johtaja Pjotr Kuznetsov, joka laittoi kannattajansa louhimaan maailmanlopun odotuksen kammiota?

Pjotr Kuznetsovin hahmo ja  hänen nimiinsä kirjoitetut ”evankeliumin” katkelmat kiehtovat, mutta Haapala vesittää hahmon ”hulluksi” ja jättäytyy hulluuden ulkopuolelle. Kuznetsov toiseutetaan. Ironinen viileys on oikealla hetkellä lyömätöntä, mutta kummastelun etäisyys hedelmätöntä. Etäisyyttä koetaan myös oman olemisen kysymiseen: ”Miksi meidän olisi koeteltava itseämme, eivätkö jo / riitä muistetut synnit ja vedenpaisumukset – –” ja  ”Eikö meille ole kyllin, että jossakin / aurinkokuiden paahteinen kita ahmii kaiken – –”. Runo tyytyy maailmankuvaan, jossa ihmisen rooli on puida historiallista tietoisuuttaan ja välttää sielun ja kosmoksen ärsyttämistä. Ikään kuin puuttuisi uskallusta ihmettelyyn. Asenne perustellaan vetoamalla ”meihin”. Tätä piirrettä kompensoi Haapalan taidokkuus, mutta onko taidokas runous välttämätöntä taidetta?

Haapalan ironiassa orastaa mahdollisuus johonkin luovaan olemisentavan käänteeseen tai vastarintaan, mutta Terminissä nämä mahdollisuudet jäävät kaiken muun varjoon – oikeastaan niihin heittäytyminen saattaa olla sairauden lisäksi suurin uhka teoksen ”kirjoittajalle”. Halutaanko olemisen ongelmiin paneutua ratkaissee paljon runouden kestosta. Polttopiste kuumentuisi Terminin tapauksessa myös, jos historiallisia viitepisteitä olisi vähemmän – mutta silloin prosessiluonne ehkä menetettäisiin.

Eräs Haapalan polttopisteistä kuuluu: ”Minä ajattelen uskoa, jossa ei olisi sankareita, olisi vain kuvat ja juuret, repaleiset – –”. Tästä huolimatta Termini ylläpitää kulttuurin ja runouden sankareita, toisinaan ironisesti, mutta sitoutuneesti yhtä kaikki. Tuollaiset suorat ajatukset, usein kysymyksen muodossa, ovat harvassa. Siten ne erottuvat historian hahmojen ja kuvallisen runsauden pinnasta kärkinä, joiden varaan teoksen teemoja voi halutessaan ripustaa, tai jotka ehkä ovat mainitun uskon eräitä juurenalkuja.

Jonimatti Joutsijärvi

Ilmestynyt Parnasson numerossa 03/2009.