Gyula Krúdy: Punaisen härän majatalo ja muita novelleja. Novelleja, 150 s. Suomentanut ja toimittanut Hannu Launonen. Atena 2009.

Unkarilainen Gyula Krúdy (1878–1933) on maassaan klassikkokirjailijan asemassa ja suomalaiselle lukijalle mainio uusi tuttavuus. Hannu Launonen on valikoinut ja suomentanut tähän kokoelmaan Krúdyn laajasta tuotannosta vajaat parikymmentä lyhyttä novellia, joista suurimmassa osassa seikkailee riemastuttava Sindbad-hahmo, naistenmies, jonka ikä ja olosuhteet muuttuvat tarinasta toiseen, mutta joka aina etsii vain yhtä asiaa: rakkautta.  

 Krúdy piirtää seikkailijastaan kuvaa ilkikurisin vedoin. Sindbad vannoo rakastavansa naisia, mutta silti tapaa jättää heidät niille sijoilleen juuri silloin, kun hekuman pitäisi huipentua; ”kuollut ja viisastunut” Sindbad palaa haudankin takaa tapaamaan menneisyyden rakastettua vain todetakseen kaiken olevan ennallaan, rakkauden yhtä mahdotonta kuin ennenkin. Kiintymyksensä kohteita hän kuvaa vuolaasti: ”Málcsi oli heikko, avuton [---] hahmo, niin kuin pitkä syksyinen iltapäivä, kun auringonsäteet osuvat punertavaan lehtimajaan, jossa murheellinen herrasmies istuu lukemassa hienoa, laajaa romaania.”

 Sindbadin naisiin lukeutuu myös viiksekäs ja kierosilmäinen Irma, joka myrkyttää itsensä tultuaan Sindbadin hylätyksi (mistä syystä ”[m]uutamien päivien ajan Sindbadilla oli ollut kurja olo”). Kuolema rakkauden tähden onkin Krúdyn novelleissa toistuva teema ja keino lunastaa tuo rakkaus ikuisesti omaksi: ”Kaikki se, mitä rakastitte, minkä vuoksi olitte onneton, minkä vuoksi itkitte tyynynne läpimäräksi ja viimein heititte henkenne, kaikki se on teidän, yksin teidän…” Krúdy siis kuvaa rakkautta yhtä aikaa sekä äärimmäisen dramaattisesti että äärimmäisen humoristisesti; sentimentaalinen ironia juhlii.

Muunkinlaista huumoria Krúdy tarjoilee ollen välillä nokkelan pisteliäs (”hänen järjessään oli jotakin vikaa, hän oli siis todellinen taiteilijaluonne”), absurdi (”Paholainen koetti piirittää leskirouvaa kananmunan hahmossa”) tai avoimen parodinen (”hänen rintansa keinuivat kuin akasian valkoiset kukat tuulessa”). Mutta sitten, yllättäen, tällaista kauneutta: ”Joki kimalsi ja vaahtosi niin kuin elohopeaa olisi siivilöity valtavan seulan lävitse.” Jos elämä siis on pelkkä suuri vitsi, on se toisaalta myös kaunis vitsi – ja ”vain typerykset tekevät elämästään yksitoikkoisen”. 

Sindbad-novelleja on alun perin julkaistu lehdissä, mihin tarkoitukseen ne toistuvien teemojensa ja rakenteidensa vuoksi ovat luultavasti paremmin sopineetkin; peräkkäin luettuna samankaltaisuus alkaa hieman häiritä. Moite ei kuitenkaan ole vakava, sillä niin mestarillisesti Krúdy kirjoittaa, ja niin taitavasti Launonen on kertomukset suomen kielelle taivuttanut. Ja luettavana on toki muitakin kuin Sindbad-novelleja, kuten Kolmijalkainen kana, jossa piipittävästä luonnonoikusta tulee leskirouvan avain onneen: uuteen, rikkaaseen aviomieheen. Ironinen ote pitää.

Päällimmäisenä kokoelmasta jää mieleen tuhannen ja yhden naisen seikkailijan sanat: ”’Elämä’, ajatteli Sindbad, ’rietas, pyhä ja uuvuttava elämä! Kunpa sen voisi elää uudestaan!’”

Marianna Kurtto

Ilmestynyt Parnasson numerossa 03/2009.