Kirjailijan Raamattu. Toimittanut Torsti Lehtinen. 240 sivua. Johnny Kniga 2009.

Torsti Lehtinen kutsui kirjoittajia kertomaan, mitä Raamattu heille merkitsee ja miten se näkyy heidän tuotannossaan. Kirjailijan Raamatun tavoitteena on ollut saada mukaan kirjoittajia, joilla on aiheesta ”mielenkiintoista ja henkilökohtaista” sanottavaa. Heitä on 15.

Anne Hännisen sanottavaa en näe mielenkiintoisena. Onneksi olen väärässä, sillä teologi Martti Mäkisalo piti Hesarissa Hännistä ”valveutuneena pohdiskelijana moderneine yleisen ilmoituksen korostuksineen”. Minulle Hännisen teksti töksyy häiritsevästi, lipsuu opettavaisuuteen ja pohtii näin: ”Raamattu on historiallista ajankuvaa, mutta samalla kertomusten kokoelma, suuri myyttinen kertomus. Miten paljon Raamatun sisältö on muuttunut tai väärin tulkittu käännöksissä?”

Hannu Niklander, jonka mielestä Ilmestyskirja on ”hirmuisessa yksinäisyydessä, kahvin-, naisen- ja tupakanpuutteessa” laadittu sairas teos, onnistuu luomaan sekä mielenkiintoisemman että henkilökohtaisemman suhteen Raamattuun. Harri Raitis arvelee Raamatun ja kristinuskon saavutukseksi taikauskon vähenemisen ja kertoo samaan hengenvetoon, että Turun tuomiokirkon tornikello pysähtyi yönä, jolloin Jarkko Laine kuoli.

Miltei kaikki kirjoittajat liikkuvat lapsuudessaan, jonne kai helposti luisuu, kun yrittää jäljittää tuotantoaan. Rosa Liksomin tekstin lukisi novellina, mikä on ansio. Jouni Inkala on vakava, harras ja sellaisella sympaattisella tavalla vanhanaikaisen hienostunut, että tulee mieleen: tässä kohtaa Lehtinen teki oikean valinnan. Kari Aronpuro varastaa sivutilaa saman verran kuin Liisa Laukkarinen, Markku Envall ja puolikas Panu Tuomi yhteensä. Lehtisenä olisin kertonut Aronpurolle, että nyt kuule machete välähtää kohdallasi, vaikka miten olet hauska ja viisas.

Suurin suru Kirjailijan Raamatussa on se, että Mirkka Rekola ei itse voinut kirjoittaa Raamattu-suhteestaan, koska sairastui. Niinpä Lehtinen kirjoitti Rekolasta. Lehtinen ei toki kirjoita huonosti, mutta rekolalaisen kielilumon puuttuminen on melkoinen menetys. Minusta on synti, häpeä ja kauhistus, että Rekolaa käsittelevän esseen otsikko on ”Mirkka Rekola – Illegaalia runoutta uskonnon liepeillä”. Eikö kauniimpiakin sanoja olisi ollut?

Kirjailijan Raamattu on runsas. Ensi lukemalla mieleen jää ehkä vain anekdootteja ja niistäkään ei voi olla varma, kenen lapsuudessa olikaan se ukki, joka aloitti aamunsa virrellä. En usko, että esimerkiksi Risto Ahdin kirjailijakuva minulle merkittävästi syveni, avautui, kerrostui tahi alkoi sykkiä. En osaisi tiivistää, miten Raamatun vaikutus näkyy Risto Oikarisen tuotannossa. Silti olen vakuuttunut, että teos ei ole tarpeeton, ei oikeastaan edes keinotekoinen.
Eräissä toimituksellisissa seikoissa en ole Lehtisen linjoilla. Silmääni ei hivele, että jollakulla on tekstissään jaksokatkoina ristinmerkkejä ja toinen käyttää väliotsikoita. Mutta tämä on vähäinen vika.

Tarja Pulli

Ilmestynyt Parnasson numerossa 03/2009.