Markku Kivinen: Betonijumalia. Romaani, 239 s. Teos 2009.

Markku Kivisen esikoisromaani Betonijumalia operoi usean kertojan äänin ja näkökulmin ja luo samalla laajaa yhteiskunnallisen kehityksen kaarta 1950-luvulta 1980-luvun alkupuolelle. Alussa eletään hillittömän rakennemuutoksen alkuvuosia. Espoon Tapiolaan aletaan rakentaa uutta uljasta kaupunginosaa, jonka edistymistä joukko keskenkasvuisia poikia seurailee oman elämänmenonsa perspektiivistä. Yksi aikuinenkin kertoja on mukana alusta ruveten: hän on runoileva äidinkielen opettaja Marja-Liisa, joka rakastuu oppilaaseensa, tulee raskaaksi ja menee lapsensa isän kanssa naimisiin. Marja-Liisan tarina kulkee etupäässä omia uomiaan ja koskettaa poikakertojien maailmaa vain ajoittain.

Tulevan lähiön nuorille monet rakennustyömaat ja uuden kaupunginosan tunkeutuminen Espoon vanhalle maaseudulle tarjoaa paljon jännittäviä virikkeitä. On rakennustarvikkeita, kaatopaikka ja muutaman kilometrin päästä tulevia muukalaisia, joiden kanssa silloin tällöin tapellaan. Ajan mittaan kukin pojista tekee uranvalintansa, eikä siinä tarvita ammatinvalinnanohjaajan apua. Manksu-Manksusta tulee murhaaja, Kapakala ryhtyy huumekauppiaaksi ja Pena päätyy taistolaiskautensa jälkeen ensin alkoholistiksi ja sitten vainaaksi.

Romaanin edetessä etualalle kertojien joukosta nousee Minä, joka opiskelee valtiotieteen maisteriksi. Vakavan sairauden uhka pysäyttää äkkiä hänen tavallisen elämänsä ja saa hänet pohtimaan niin sanottuja elämän perusasioita. ”Minän” osalta romaani päättyy lähes hurmioituneeseen elämän, rakkauden ja seksuaalisuuden korkeaan veisuun.

Betonijumalien kerronnassa elää kokonainen sävyjen kirjo. Väliin on karheaa ja suorasukaista arjen kuvausta, jossa ei kaihdeta väkivaltaakaan. Toisinaan taas kertojat uppoutuvat tajuntansa vivahteisiin ja tuottavat lyyristä proosaa, joka paikoin on melkein proosarunoa. Lyyrisimpiä sävyjä romaniin tuovat Marja-Liisa ja Minä.

Betonijumalia on rakenteeltaan fragmentaarinen mutta hallittu romaani, jonka kerronnan sävyt vaihtelevat luontevasti. Minän opiskellessa Tampereella tulee tosin mukaan yksi uusi henkilö, kämppäkaveri ja vinksahtanut maalaispoika Timo, jonka osuus romaanin kokonaisuudessa jää hiukan irrallisen oloiseksi. Romaanin tapa rakentaa yhteiskunnallisen kehityksen kaarta kertojien yksityisen ja henkilökohtaisen kokemuksen kautta on onnistunut ratkaisu.

Muistojen, kaunokirjallisten sitaattien ja muun intertekstuaalisuuden kautta teoksen näkökulma suomalaiseen yhteiskuntaan laajenee kuvattua ajanjaksoa laajemmaksi. Minän muistellessa sukulaisen vaiheita päästään katselemaan ihmisten kokemuksia sotavuosina, ja Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta otetut katkelmat avaavat näkymiä sisällissotaan saakka. Lyyrisempää aineista romaaniin tuovat virret, laulut, katkelmat Lauri Viidan runoista ja Marja-Liisan runot. Yhteiskunnallisten murrosten hahmottaminen pienten yksityiskohtien avulla toimii näköjään hyvin, kun sen osaa. Kivinen osaa.

Lasse Koskela

Ilmestynyt Parnasson numerossa 03/2009.