Pekka Tarkka: Joel Lehtonen I. Vuodet 1881–1917. Tietokirja, 431 s. Otava 2009.

Pekka Tarkan elämäkerta Joel Lehtonen I. Vuodet 1881–1917 on perinteinen elämä ja teokset -tutkimus, ja se liikkuu perin tutuilla urilla. Lehtosen tuotannon jaksottelussa hän seuraa totuttua kaavaa, joka on nykytutkimuksessa kyseenalaistettu jo moneen kertaan: Varhaistuotanto on myrskyisää uusromantiikkaa ja siinä seikkailee ylpeitä ja voimakastahtoisia ihmisiä, joiden syntyperään liittyy jotakin salaperäistä. 1910-luvulle saakka Lehtonen matkusteli ulkomailla, teki pätkätöitä lehtimiehenä eri puolilla Suomea ja kirjoitti joukon hiukan sekalaisia kirjoja. Romaanista Kerran kesällä (1917) alkoi Lehtosen tuotannon realistisempi, kansankuvaukseksi sanottu kausi, jonka tuloksena syntyi hänen pääteoksenaan pidetty, alun perin kaksiosainen romaani Putkinotko (1919, 1920). Pääteokseen saakka Tarkan kirja ei ulotu; se pysähtyy ikään kuin mestarikauden kynnykselle.

Lehtosta käsittelevä kirjallisuudentutkimus keskittyi pitkään lähinnä kahteen kohteeseen. Lehtosen elämää käsiteltiin paljon, joskaan kokonaisesitystä siitä ei kukaan kirjoittanut. Toisena mielenkiinnon kohteena oli useimmiten Putkinotko-sarja. Viime vuosina Lehtosta koskeva kirjallisuudentutkimus on monipuolistunut. Ensin havaittiin hänen merkityksensä suomalaisten runomittojen väljentäjänä. Sitten alettiin tarkastella uudella tavalla hänen varhaistuotantoaan, eikä enää puhuttu uusromantiikasta, vaan se liitettiin dekadentteihin virtauksiin. Vähitellen on kiinnostuttu myös Lehtosen tuotannon satiirisista, parodisista ja groteskeista juonteista, jotka alkavat jo varhaisista teoksista ja vahvistuvat myöhäistuotannossa. Tarkka panee merkille vain tutkimuksen Lehtosen roolista runomittojen väljentäjänä, muun tutkimuksen hän jättää huomiotta.

Lehtosen elämän osalta Tarkan työ on sujuvaa ja asiantuntevaa kuvausta, mutta enimmäkseen sekin kertaa jo tiedettyjä asioita. Lehtonen ei ristiriitaisen luonteensa vuoksi ollut aina kovin mukava mies. Ajat tosin olivat toiset, samoin tavat ja käyttäytymisen mittapuut.

Lehtosen elämän alkupuoli ei ollut seesteistä. Äiti Karoliina Heikarainen oli aikansa syrjäytyneitä yksinhuoltajia ja hylkäsi poikansa Joelin. Tuolloin sosiaalitoimi oli läpinäkyvää ja tehokkaasti kilpailutettua. Joel myytiin huutokaupalla sille, joka vaati ruokosta vähiten. Poikaa onnisti, kun papinleski Augusta Wallenius huusi hänet yhdeksitoista vuodeksi kahdellatoista viljatynnyrillä. Wallenius antoi Joelille sukunimen Lehtonen ja koulutti hänet ylioppilaaksi. Estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden opiskelu Helsingissä jäi aikoiluksi, mutta kirjailijanura käynnistyi hyvin.

Naisten suhteen Lehtonen oli aktiivinen. Hänellä oli runsaasti irtosuhteita, mutta samaan aikaan myös pysyvä suhde häntä yksitoista vuotta vanhempaan lahtelaisen rehtorin rouvaan Sylvia Avellaniin. Suhteessa oli hiukan erikoisia piirteitä. Lehtonen raportoi kirjeissään rakastajattarelleen suorasukaisesti ja yksityiskohtaisesti muista naissuhteistaan ja muisti analysoida ulkomaanmatkoillaan käyttämiensä prostituoitujen ominaisuuksia. Härskisti hän myös vaati Avellanilta korjausehdotuksia käsikirjoituksiinsa ja toisinaan suorastaan kirjoitutti tällä jaksoja teoksiinsa. Suhde kuihtui vasta kun Lehtonen rakastui hierojattareensa Lydia Thomassoniin, pani tämän opettelemaan konekirjoitusta ja otti vaimokseen. Nykyään on niin vaikea saada hyvää palvelusväkeä.

Lehtosen taloudellinen asema oli ihmeteltävän hyvä. Lehtimiesjaksojaan lukuun ottamatta hän eli vapaana kirjailijana. Siitä huolimatta hän pystyi ostamaan Savosta maatilan velipuolensa asuttavaksi ja omaksi kesäasunnokseen, vietti pitkiä aikoja Italiassa ja Ranskassa ja osti Helsingin liepeiltä huvilan. Lisäksi hän koko ajan kartutti ”veri- ja kostorahastoaan”, jonka oli määrä turvata hänen riippumattomuutensa.

Lehtosen tuotanto jää melko pintapuolisen tarkastelun varaan. Tarkka rakentaa Lehtosen tuotannolle lähinnä kaksi kontekstia: kirjailijan elämän ja maailmankirjallisuuden. Niin kuin hyvin tiedetään, Lehtonen käytti usein teostensa aineksina oman elämänsä tapahtumia ja muokkasi fiktiivisiä henkilöitä tuttavapiirinsä tarjoamien mallien mukaan. Toinen konteksti, maailmankirjallisuus, tarjoutuu paljossa sen kautta, että Lehtonen tutustui laajalti etenkin romaaniseen kirjallisuuteen. Tarkka tekee paljon rinnastuksia, joissa hän vertaa Lehtosen tuotantoa tämän lukemiin teoksiin. Kiusallisen usein vertailu tapahtuu vain henkilöhahmojen varassa, ja toisinaan vertailu on ”tuo mieleen” -metodin tuottamaa.

Joel Lehtosen elämän ja hänen lukemansa maailmankirjallisuuden lisäksi hänen tuotannolleen olisi tietenkin tarjolla kolmas, erittäin relevantti konteksti: suomalainen kirjallisuus, joka oli lujin sitein kiinni 1900-luvun alun vuosien taloudellisessa, poliittisessa ja yhteiskunnallisessa kehityksessä. Kirjallisessa elämässä elettiin virkeää ellei peräti kiivasta aikaa. Lehtonen oli siinä monella tavalla mukana, luki ilmeisesti aika paljon ja tunsi kirjalliset muodit. Lisäksi kuva viime vuosisadan alun kirjallisesta ja yhteiskunnallisesta murroksesta on viime vuosien tutkimuksessa muuttunut aika tavalla. Tästä huolimatta Tarkka jättää Lehtosen tuotannon suhteuttamisen ajan suomalaiseen kirjallisuuteen ikävän vähälle. Hänelle riittävät vanhat käsitteet uusromantiikka ja kansankuvaus aivan kuin niitä ei olisi tutkimuksessa käsitelty monella tavalla kyseenalaistavasti.

Tarkan tekstissä vilahtelee monia mielenkiintoisia ilmiöitä, kuten dekadenssi, satiiri, parodia, groteski ja nousukkaan aihelma. Ne kaikki jäävät kuitenkin hajamainintojen varaan. Juuri näihin ilmiöihin kirjallisuudentutkimuksella olisi tarjota uusia näkökulmia, mutta Tarkka ei siitä näytä piittaavan. Erikoinen tapaus, kun meillä nyt on ollut tapana jotenkin ottaa huomioon käsillä olevasta ilmiöstä tehty tutkimus.

Tarkan teos kattaa vuodet 1881–1917. Vähiten tutkittu ja monessa suhteessa mielenkiintoinen Lehtosen myöhäistuotanto odottaa siis vuoroaan. Toivon, että Tarkka toisessa osassa tekee kirjallisuustieteelliset kotiläksynsä paremmin.

Lasse Koskela

Ilmestynyt Parnasson numerossa 03/2009.