Krisztina Tóth: Viivakoodi. Novelleja, 215 s. Suomentanut Juhani Huotari. Avain 2009.

Aloitetaan nimistä. Unkarilaisen Krisztina Tóthin (s. 1967) novellikokoelman nimi on Viivakoodi,  ja kullakin kokoelman kertomuksella on nimen lisäksi alaotsikko. Ne ovat tällaisia: ”Rajaviiva”, ”Suuntaviiva”, ”Elämänviiva”; ”Verilinja”, ”Tielinja”, ”Etulinja”; ”Bikiniraja”, ”Murtumakohta”, ”Viivan veto”.

Vertauskuvalliset viivat ja linjat muodostavat ristikoita ja karttapohjia, joilta novellien (usein kasvuikäiset) päähenkilöt etsivät itseään. Mutta ennen muuta Tóthin suosima viivasymboliikka liittyy jakolinjoihin: ollaan valtioiden tai yhteiskuntien rajoilla, lapsuuden ja aikuisuuden rajalla, tutun ja käsittämättömän rajapinnalla. Toisinaan noilla kaikilla samalla kertaa, kuten silloin, kun päähenkilön isän vartaloa kirjovan arpikudoksen todellinen syntyhistoria paljastuu.

Nimensä kokoelma on saanut novellin ”Haaleaa maitoa” alaotsikosta. Se, kuten useimmat muutkin novellit, liittyy rautaesiripun takana elettyyn varhaisnuoruuteen. ”Lännestä saapuvien asioiden tunnusmerkkinä oli viivakoodi: pienet mustat viivat antoivat maagista vetovoimaa muuten mielenkiinnottomillekin esineille, koodi niistä toisen, olemuksessaan saavuttamattoman maailman airuita, sellaisen maailman, jossa esineet pakataan tölkkeihin ja pakkauspapereihin, ihmisvartalot taas pehmeisiin kankaisiin.”

Tóth suhtautuu lämpimän ironisesti länttä ihannoineisiin maanmiehiinsä. Ironia ja lämpö säteilevät myös länteen, sillä kirjailija tietää lukijoidensakin tietävän, etteivät merkkivaatteiden ja -oluiden keskellä elävät läntiset ihmiset ole missään vaiheessa asuneet varsinaisesti paratiisissa.

Tämä taidokkaitten novellien valikoima ei ole kuitenkaan yleissävyltään lämmin, vaan groteski. Lapsuuskuvauksissa pörrää kärpäsiä ja ryömii toukkia, vauvat kuolevat nälkään. Historia piirtyy ihmisiin haavoina ja ruhjeina, joita voi saada yhtä hyvin rajakahakassa kuin ajelemalla huonolla koneella säärikarvojaan. 

Parhaiden novelliperinteitten mukaisesti Tóth harrastaa ristiinvalotusta ja päällekkäiskuvia. Onnistuneimpia on avausnovelli ”Avaimeton”, jossa päähenkilön tajunnan läpi kulkevat kaikki ne kerrat, jolloin hän on ollut tekemisissä kuoleman kanssa.

Outo, futuristinen fantasianäky ”Kivilattia” poikkeaa kiintoisalla tavalla muitten tarinoitten maailmasta. Siinä ollaan matkalla Japanissa, jossa päähenkilö etsii sopivia paikkoja joihin kätkeä päättyneestä ihmissuhteesta muistuttavat lappuset, jotka ovat tulleet mukaan erehdyksessä. Kafkamaisesti tunnelmasta toiseen siirtyvä tarina on merkillisen tenhoava, eikä siinä suotta mainita elokuvaa Lost in Translation.

Käännöksestä puheen ollen, suomentaja Juhani Huotari osoittaa jälleen hallitsevansa sekä unkarin että suomen kielen mitä etevimmin.

Jarmo Papinniemi

Ilmestynyt Parnasson numerossa 03/2009.