Juhani Peltonen: Kirjeitä hullunmyllystäni. Kirjeuitä ja kortteja vuosilta 1962-1996. Toimittanut Antti Seppä. 225 s. WSOY 2009.

Juhani Peltosen kirjeet ja kortteihin kirjoitetut tekstit osoittavat hänet muun muassa venyttelevän empimisen mestariksi. Juovuksissa nuoren runoilijan olemisen silmä alkaa ”noin niin kuin miten sen nyt sanoisi ylimalkaan yhdellä sanalla: sammua”. Osa näistä toistuvista viivyskelyistä on aikaansa edellä: ”Lähdemmekin sinne ulkoministeriön vieraina heti alussa maalis – mitä se nyt oli? – ai juu: kuuta.”

Kyse lienee Peltosen pyrkimyksestä, halusta ja ehkä pakosta olla mahdollisimman usein mahdottoman hauska. Hän on.

Viivyttelyn rinnalla viihtyy mutkikas paisuttelu, mieleltään nuorten humoristien ikiaikainen tehotyylikeino. Siinä missä arki-ihminen sanoo: ”Emme saa lapsenvahtia”, Juhani Peltonen vaikeroi: ”Lasten ja koirien kaitsijat piileskelevät kiven alla tai jos ovat ruumiinrakenteiltaan samanlaisia kuin laihuuden huiput, niin löytävätten he mukavat lymypaikat pystyyn iskettyjen rautakankien takaa.”

Iloinen vähättelykin häneltä sujuu mestarismiehen tapaan. ”Emme ole käyneet juuri missään paitsi jossakin, eikä meillä ole vieraillut ketään ellei joitakin oteta huomioon”, kirjoittaa ”Juhani 36 v” Liisa Laukkariselle ja Peter Rüfenachtille.

Antti Sepän kauniisti kokoama teos on kiinnostavaa, hidasta luettavaa. Juhani Peltonen näyttää luottaneen ystäviensä huumorintajuun ja lukutaitoon. Ei niin että asiat tai lauseet olisivat vaikeat ymmärtää, mutta niin että lukiessa pitää tiheästi pysähtyä maiskuttelemaan. Milloin kortti kertoo Peltosten olevan ”kaksi henkeä mustanaan pariisilaisessa hotellihuoneessa”, milloin lähtee kortilla ”kiitoksemme nöyrä kuin hiekalla viruvan koiran varjo”. Varsinkin alkupuolen kirjeissä on runonsäkeiksi pyrkiviä haikeita herkkulauseita. ”Yritän kirjoittaa, aiheita on hujan hajan kuin rauniot.”

Kirjeitä hullunmyllystäni tarjoaa runsaasti ainesta kirjailijan työskentelyn tutkimiseen. Paljon on myös todistuslausumia siitä, mitä Peltonen työnsä tuloksista ja niiden vastaanotosta ajatteli. Huimia ovat heilahdukset ylös ja alas. Vuonna 1964 Keuruulle painoon lähtenyt käsikirjoitus osaa olla ”ensi syksyn menekkiteos” ja vaikuttaa jopa Tuomas Anhavan mielestä ”melko mukavalta tuota tuota siis”. Elokuussa 1983 Peltonen kertoo kirjoittavansa näytelmää vuoroin hekumallisen innoissaan, vuoroin itsemurhan partaalla. Pahalta tuntuu keväällä 1988, mutta pahan olonkin voi sanoa konstikkaan hauskasti: ”Olen itse alamaissa, työ ei suju, Tuula matkoilla, lapset suhtautuvat kuin eteläafrikkalainen yläluokka huolivammaiseen neekeriin.” [Huolivammaiseen? Olisiko huuli-?]

Varsinaiseen kirjeenkirjoitustaiteen oppikirjakäyttöön en kokoelmaa suosittele – Juhani Peltoseksi ei tulla opettelemalla. Tekstien aloituksia ja lopetuksia voi kyllä vilkaista mallinhakutarkoituksin. Kieli on luotu liikkuvaksi, ja tässä meillä on kirjoittaja, joka hätisti kielensä pysyvään liikkeeseen.

Kaisa Neimala

Ilmestynyt Parnasson numerossa 04/2009.