Olli Lehtinen: Sokea etsivä. Romaani, 292 s. Teos 2009.

Jonkin aistin puute on kirjallisuudessa usein kiinnostava lähtökohta. Yhden aistin poissaolo syventää muita aisteja ja muuttaa suhdetta todellisuuteen. Varsinkin jos poissa on ihmisen dominoiva aisti – näkö.

Olli Lehtisen (s. 1966) esikoisromaanissa Sokea etsivä on omakohtainen taso: kirjailija menetti näkönsä vuonna 2001. Romaanin päähenkilö Jere Kivalo on jonkinlainen ironinen alter ego.

Tarinan alussa lähes sokea Kivalo herää kisahallin putkasta muistinsa menettäneenä. Kotiin palattuaan Kivalo havaitsee, että tyttöystävä Peikkonainen on kadonnut. Sängyssä on verta, ja lattialla lojuu Kivalon äidin verinen paita. Kotvan päästä Kivalon puukko löytyy vintiltä. Mitä ihmettä on tapahtunut?

Nykyään on tapana nimittää joka toista ilmestyvää romaania ”dekkarimaiseksi”, jos juonessa on edes nimeksi mysteeriä tai mutkia. Lehtinen käyttää dekkariainesta kuitenkin tietoisesti.  Liikutaan kieli poskessa, tämä on selvää romaanin nimestä alkaen. Kirjaa voisi verrata Charles Bukowskin dekkariparodiaan Pulp (1994). Komediaa syntyy, kun Kivalo  seuraa johtolankoja käsikopelolla. Sokeudestaan Kivalo veistelee taskulämmintä hirtehishuumoria. Romaani kuvaa myös kiinnostavasti sokean maailmaa.

Kivalo etsii Peikkonaista Helsingin kaduilta. Samalla Lehtinen valottaa näkövammaisen elämää ja tekee pilaa erilaisista ilmiöistä. Kun Peikkoa ei löydy uimastadionilta, ravintoloista eikä näkövammaisten maalipalloporukasta, Kivalo päätyy ennen pitkää entisen rakastettunsa, sokean tytön  Kyyhkysen luo. Ihmissuhteet kieppuvat kuin voimistelutelineellä. Viinaksien ahkera käyttö  kampittaa Kivalon salapoliisin uraa.

Kivalon todellisuudentaju keulii välillä hirnuviin mittoihin. Kun ei näe ympäristöä, kuvitelmat valtaavat enemmän alaa. Tapahtumat liippaavat absurdia ja surrealismia. Salaperäinen, leppoisa äijä seurailee Kivaloa ja syyttää häntä murhasta. Mutta kuka lopulta on murhattu? Vai onko ketään? Ruumista ei tunnu löytyvän.

Romaani koostuu Kivalon sisäisestä monologista, jossa rouhitaan runsaasti puhekieltä. Kuulo- ja liikeaistimukset on usein kuvattu äännemaalailulla: tapu, tapu, hamu, hamu.

Sokea etsivä etenee assosiatiivisesti ja päähänpälkähdysten kautta. Jopa Eeva ja Martti Ahtisaari vilahtavat romaanin lopussa.

Teksti on raakilemainen tavalla, joka ei ole puolivalmiutta, vaan tuoretta svengiä. Lievä sketsimäisyys ja ajoittainen tyhjäkäynti eivät paljon haittaa. Tarina on yllätyksellinen.

Kevyen kerronnan alla pilkottavat vakavat teemat: syrjäytyminen, yksinäisyys ja rakkauden kaipuu. Romaani myös kommentoi ihmisten asennetta näkövammaisiin – monet kohtelevat kuin aivovammaista.

”Miten selvitä näön menettämisestä? Rakastamalla elämää”, sanoo Kivalo.

Ville Ropponen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 05/2009.