Joyce Carol Oates: Nyrkkeilystä. Essee, 98 s.
Suomentanut Jarkko S. Tuusvuori. Niin&näin 2009.

Odotin innoissani Joyce Carol Oatesin esseetä Nyrkkeilystä, kun kuulin sen olevan tulossa suomeksi. Toukokuun viimeisellä viikolla lakkasin odottamasta ja ostin teoksen ainoan Akateemisen kirjakaupan hyllyssä olevan alkukielisen kappaleen, joka heti kotiin päästyäni osoittautui varsinaiseksi lukuelämykseksi. Suomennos kolahti postilaatikkoon pari päivää myöhemmin, ja koska yhäkin luen englanninkielistä tekstiä kankeammin kuin suomea, jatkoin lukemista äidinkielelläni.

Ei olisi pitänyt. Tuli ilkeä tunne, että minut oli tyrmätty ja Joyce Carol Oates raiskattu.

Aikoinaan Likeltä ilmestyi pilvin pimein rikos- ja alamaailmakirjallisuuden suomennoksia, joissa innostunut mutta harjaantumaton kääntäjänoviisi yritti esittää yhtä kovaa kuin kuvitteli kirjan todellisuuden olevan. Mutta luulin sen jo olevan menneisyyttä ja kuvittelin, että kustantajat tajuavat vastuunsa eivätkä enää päästä editoimatonta käännöstä kirjana julkisuuteen. Jos alkuteos on merkittävä, niin kuin tässäkin tapauksessa, ja käännös ala-arvoinen, on päässyt tapahtumaan katastrofi, josta joutuvat kääntäjän lisäksi (sillä hänelle se on kovin kielteistä meriittiä) kärsimään kirjan tekijä ja kaikki lukijat, varsinkin ne, jotka ovat maksaneet kirjasta täyden hinnan.

Useimmitenhan käännöksistä löytyy pieniä vikoja, joita kriitikko voi hiukan näykkiä, mikäli haluaa muistuttaa, että huonosti palkatussa työssä on kuitenkin pyrittävä mahdollisimman lähelle täydellisyyttä. Jarkko S. Tuusvuoren (edempänä vain ”kääntäjä”) suomennos ei ikävä kyllä pidä kutiaan edes yhtä täyttä sivua.

Kiitosta kääntäjä ansaitsee siitä, että hän on laatinut kirjan loppuun melkoista perehtyneisyyttä osoittavan selitysosaston ja linkittänyt asioita Suomenkin oloja vastaaviksi.

On kuitenkin karu totuus, että nyrkkeilyaiheista kirjallisuutta suomentavan on kyettävä osoittamaan suurempaa kiinnostusta suomen kieleen kuin nyrkkeilyyn; varsinkin, jos kääntäjä vasta aloittelee uraansa, on eduksi, jos kirjan aihe ei ole hänelle niin läheinen että hän joutuu tunnekuohujen valtaan. Oatesin kirjan kohdalla kiihkeä suhtautuminen aiheeseen pilaa käännöstä aivan ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Kääntäjä ei malta kuunnella, mitä Oatesilla on asiasta sanottavanaan, vaan hänellä on ylittämätön tarve päästä välittämään omia subjektiivisia tuntojaan ja asenteitaan, jotka tunkevat Oatesin tekstiin kummallisina sanavalintoina tai suoranaisena alkutekstin vääristelynä; aivan kuin kääntäminen olisi työtä, jossa saa rauhassa riehua vailla itsekritiikin tai kehätuomarin hillitsevää vaikutusta.

Kun tämä kääntäjä joutuu tarkistamaan jonkin termin sanakirjasta, hän kelpuuttaa siekailematta värikkäimmän, osaamatta lainkaan varautua englannin kielen oikullisuuteen: esimerkiksi ”cestus” ei kirjan kontekstissa, gladiaattorien rystyvarustuksina, tosiaankaan ole sama asia kuin Venuksen vyö. Eivätkä aivot Oatesin kirjassa lepää marmeladi- vaan hyytelöpussissa.

Kannattaisi muistaa, mitä Wittgenstein Tractatuksessa sanoi mahdollisuudesta ilmaista selvästi se, mistä ylipäänsä voi puhua. Siksi ihmettelen, miksi filosofiaan erikoistunut kustantamo päästää julkisuuteen kirjan, jossa joka ikinen asia sanotaan niin epäselvässä ja hämärretyssä muodossa, että on usein suorastaan mahdotonta käsittää, mitä kirjailija alun perin on tarkoittanut. Oatesin teksti puolestaan on erinomaisen selkeää, hyvin rytmitettyä ja tyylillisesti hallittua esseeproosaa, mutta suomennos mökeltää kuin pahasti mukiloitu kärpässarjan nyrkkeilijä 9. ja 10. erän välisellä tauolla.

Kielikukkaset seuraavat toisiaan, tällaiset kuin ”mitätöntämättömästi”, ”tuuliajaja” kun pitäisi puhua ajelehtijasta, adrift, ”etukynnessä” kun alkutekstissä lukee primally eli ennen kaikkea. ”Ei uutta muonaa!” kun tarkoitetaan, ettei Rocky Marciano ennen ottelua maistanut mitään uusia ruokalajeja, symboloida on käännöksessä muodossa olennoida, pyrkimisestä tulee pyristelemistä, käsityksestä käsite, jäljittelystä jäljentämistä jne. Ja esimerkiksi ”somewhat antic” merkitsee jokseenkin eriskummallista, naurettavaa tai groteskia, mutta ei taatusti kääntäjän ehdottamaa ”antiikkisehkoista”.

Yksiselitteisillä käännösvirheillä ja kökkölauseilla voisi ikävystyttää lukijan kuoliaaksi, mutta sitä emme sentään halua.

Pitäisikö siis ajatella, että tässä kirjassa toteutuu kahden eri kulttuurin – fyysisen ja kirjallisen – välinen antagonismi? Kun esimerkiksi Barry McCuigan perustelee nyrkkeilijäksi ryhtymistään, hän sanoo suomennoksessa ”En pysty runoilijaksi. En osaa laverrella ” Alkuteoksen ”I can’t be a poet. I can’t tell stories ” olisin suonut kääntyvän muotoon: ”Minusta ei ole runoilijaksi. En osaa kertoa tarinoita ” Lavertelu on kääntäjän omaa keksintöä.

On ikävää, että yritykseni kirjoittaa kirjallisuuslehteen hyvästä nyrkkeilykirjasta kilpistyy käännöksen muodostamaan minulle ylittämättömään muuriin. Ei tunnu relevantilta puhua siitä, mikä Oatesin kirjassa on hyvää, kun se ei mielestäni ole suomennoksessa näkyvissä. Mutta suosittelen nykyään myynnissä olevaa päivitettyä ja laajennettua On Boxingin laitosta, jossa on yli kaksinkertainen määrä sivuja suomennokseen verrattuna. Käännöksestä puuttuvat esseet ”On Mike Tyson”, ”The Cruelest Sport”, ”Muhammad Ali: The Greatest”, ”In The Ring And Out” sekä ”The Avenger (Joe Louis vs. Max Schmeling)”.

Arto Virtanen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 04/2009.