Jari Järvelä: Mistä on mustat tytöt tehty? Romaani, 322 s. Tammi 2009.

Jari Järvelän kertoja-päähenkilö Katariina Hämäläinen, puhuttelunimeltään Rööri, vastaa kiihkeällä yksinpuhelulla kysymykseen, mistä on nokimustat tytöt tehty. Vastaa hän siihenkin, mitä mustat tytöt ovat tehneet.

”Mun oli vaikeeta päästä asiaan, mä tein sähäkämmin kuin puhuin. Ehkä mun olisi pitänyt näyttää tää pantomiimina”, kertoja huolestuu romaanin lopun lähestyessä. En luottaisi pantomiimiin. Röörin tarinan tapahtumat voi toki toteuttaa pantomiimin keinoin. Kerronnan eloisa ja karu huumori jäisi kuitenkin enimmäkseen esittämättä, ellei vahvan kielen mahdollisuuksia käytettäisi.

Mistä on mustat tytöt tehty? muistuttaa muun muassa huumorinsa ansiosta Jari Järvelän edellistä romaania. Romeossa ja Juliassa kertoja oli katkeran hauska nuori mies, poika, erittäin hankalassa elämäntilanteessa. Uuden romaanin Rööri on kitkerän humoristinen nuori nainen hengenvaarallisessa jamassa. ”Mä tiedän miltä noidasta tuntui, kun Kerttu ja Hannu tökkäsi sen uuniin. Ne oli ilkeitä lapsia, toivottavasti ne sai murhatuomion.” Tilanteet ovat täysin erilaiset, mutta kerronnan sävy on sama: vitsikkäästi jaksetaan sanoa vaikka henkiä todennäköisesti menee.

Odotan, että joku niistä, joilla on tapana ja mahdollisuus varata oikeudet kirjan elokuvaamiseen, hyökkää varaamaan oikeudet tähän romaaniin. Mistä on mustat tytöt tehty? on niin visuaalinen, että sitä katselee jo lukiessaan päänsisäisenä äänielokuvana.

Mustavoittoisen värityksen Järvelä luo kertomukseen valitsemalla keskeisiksi henkilöikseen nokikolarit, Rööri-tytön ja hänen isänsä Jussi Hämäläisen. ”Mun isäni nimi on Juhani, sitä sanotaan Jussiksi. Sillä vasta on harvinainen nimi. Maksoi kioskilla pennin.” Tytär on jo lapsena päättänyt, että hän vaihtaa täysi-ikäiseksi tultuaan sukunimensä Hämähäkiksi. Tavanomainen ja somasti värikäs ei ole häntä varten. Hän pukeutuu ammatinharjoittamisen ulkopuolellakin mustiin, värjää mohikaanitukkansa mustaksi ja edustaa tummanpuhuvaa punk-kulttuuria. Romaanin vuodet ovat 1962–1980, joten Rööri pääsee olemaan punk juuri silloin, kun punk on uutta ja ärsyttävää.

Mustuuden vastapainoksi on romaaniin kirjoitettu leipurin perhe. Kaikkiaan tarinassa on vahva mustan ja valkoisen sekä ahtaan ja avaran vastakkainasettelu. Siihen nuohoojan työn kuvaaminen tarjoaa tilanteet; mustalla on ilo edustaa hyvää. Näin Röörin isä kuvailee 11 vuotta täyttävälle, ammattiin valmistautuvalle, ahdistaviin tiloihin sulloutuvalle lapselleen nokikolarin onnekkuutta: ”Katoilla on aina tilaa, rauha keskellä ruuhkaa. Kaupunki kaupungin yllä. Ihmiset, jotka elää pelkästään maan pinnalla, kahlaa mutajärven pohjassa iilimatoja ympärillä, ne ei voi tajuta että kakskytäviis metriä heidän yläpuolella leviää aivan toinen maailma, horisontti joka suuntaan, tuolla siintää Vladivostok ja sivulla Madagaskar, takana Norjan vuonot.”

Tutuimmin elokuvamaiselta tuntuva kohtaus on luvussa ”Mustat auringot”, Mankkaan kaatopaikalla, jossa ”valkoiset muovisäkit ratisivat ja narskuivat jalkojen alla kuin tuore, korkkaamaton puuterilumi”; tällainen oudon kulttuurin maisema on nähty useissakin elokuvissa. Rööri ja rakas Osku tapaavat Mankkaalla ennen löytämättömän heimon, johon näyttää kuuluvan pultsariksi kadonnut nuohoojamestari Asell. Mestari on kaatopaikalla onnellisempi kuin kaupunkielämässä. ”Siellä suren kaiken katoavaisuutta. Täällä olen keskellä kadotusta”, mestari selittää. ”Täällä minä oon joka päivä onnellinen yhdestäkin henkäyksestä, jonka saan vielä elää.”

Rööri käyttää vuolaan kerrontansa pysäyttäjinä painokkaita, harvoja moraalilauseita. ”Jurrissa ihminen on vaarallisin itselleen, paitsi jos se on bussikuski. Silloin se on vaaraksi muille.” Niistä voi halutessaan koota pienen moraalioppaan, joko Katariina Hämäläisen tai Jari Järvelän nimiin. Näin: ”Toiset elää sata vuotta, toiset koko ikänsä.”

Nuohoojan työstä Järvelä on hankkinut runsaat tiedot; romaanin loppuun hän onkin liittänyt amerikkalaistyyliset kiitokset suopeille tahoille, joita on saanut haastattaa. Lukija tutustuu työmenetelmiin ja välineistöön, köysikieppeihin, kuulaharjoihin, rottinkeihin, kauhoihin ja kraappoihin: saamme jopa iloksemme tietää, että nokisutareilla on lierillisen silinterihatun lisäksi lieritön ammattilakki, jonka nimi on kalpakko.

Tieto-osuudet eivät tulla pamahda luentoina vaan sijoittuvat luontevasti juonen kulun äärelle. Juoni on seikkailukas, eläviä, kuolevia, kuolleita, tapettavia, mutkikkaita äitejä, rakkauksia ja yllätyksiä täynnä. Jääköön kirjasta luettavaksi.

Kolmenkymmenen vuoden takaisista Helsingin kodeista romaani antaa täsmällisiä yksityiskohtia vilauttelevan kuvan. Sen, että vasta juuri ja juuri 18-vuotias Rööri osaa niin monipuolisesti ja osuvasti kuvailla ympäristöjä, Järvelä perustelee taas ammatilla: ”Kanaalit ja piiput oli mun luontainen isänmaa. Eksoottisimpia ulkomaankokemuksia oli mulle ne, joissa pääsin vielä sisälle asuntoihin. Vähän kuin olisin matkannut kaarnalaivalla Uuteen Maailmaan, jota Kolumbus tai Mustanaamio ei oo vielä löytänyt.”

Röörin nuohoojaisä tuntee mielestään kodit paremmin kuin Jeesus: kolari näkee niin kristittyjen kuin kommareiden ja hindulaisten majat, on ainoa ihminen joka päästetään sisään himaan kuin himaan, jos siinä vain on tulipesä ja savupiippu. Muilta ihmisiltä salataan lottovoitot, sutarilta ei sitäkään.

Röörillä on kyllä hämmästyttävän laajat tiedot piippujen ja kanaalien ja tulipesien ulkopuolisesta elämästäkin. Hän, nokinen kaupunkilaistyttö, punk, osaa esimerkiksi kutsua nuokkuhelmikkää kaksikin kertaa nimeltä. Varsinainen tiedonkerääjä hän ei ole; kun hän käy ainoan kerran kirjastossa, hän miettii pitäisikö ottaa joditabletteja tai jotain, ettei päähän kasva rillit. Tieto ruttolipun väreistä löytyy kirjastosta, vaikka ”kirjoja oli siis vitusti, noihin on kaadettu kaikki maailman puut. Ja neljäsataa yli.” Nuorisohuumorin käytetyin ja kestävin tyylikeino, taidokas liioittelu, pääsee tässä romaanissa loistamaan.

Kaisa Neimala

Ilmestynyt Parnasson numerossa 04/2009.