Florent Ruppert & Jerôme Mulot: Uhkapeliä. Sarjakuva, 116 s. Suomentanut Viljami Jauhiainen. Huuda huuda 2009.

Florent Ruppert ja Jerôme Mulot ovat ranskalaisen sarjakuvan tämän hetken kuumin kaksikko. Heiltä on suomennettu aiemmin albumi Apinatarha, satakunta sivua sysimustaa ja nokkelaa huumoria. Poliittisesta korrektiudesta viis veisaavissa tarinoissa äimistellään muun muassa itsemurhaa bumerangilla, miekannielijöitä ja eläinten parittelua.

Ennen kaikkea Ruppert ja Mulot koettelevat sarjakuvallisen kerronnan rajoja, yhdistäen sen omaan huumorikäsitykseensä. Uhkapeliä jatkaa Apinatarhan linjoilla, mutta on tällä kerta pitkä tarina, joka sijoittuu taidevarkauksien maailmaan. Taidekauppias värvää varkaat ryöstämään tauluja, mikä johtaa kummalliseen kosto-operaatioiden sarjaan.

Uhkapeliä on pohjimmiltaan kujeellinen arvoitus, joka selvittää, mitä rikoksen takana on ja mitä oikeastaan tapahtui. Poliisikuulustelujen kautta etenevä tarina aukeaa vähä vähältä – ja jättää jälkeensä vain entistä enemmän kysymyksiä. Jos joskus on syytä kirjoittaa tulkinnoille avoimesta tarinasta, niin Uhkapeliä-albumin kohdalla. Kokeellisuus kuitenkin toimii, puhutteleekin.

Ruppertin ja Mulot’n sarjakuvien maailma on syvästi absurdi, väkivaltainen ja arvaamaton. Kaksikko kuvaa ihmiselon irvokkuutta niin kielen kuin kuvakerronnan tasolla. Sarjakuvien kieli on monitasoista: baarikieli kohtaa hienovaraisemman sarkasmin taidokkaasti. Viljami Jauhiainen on onnistunut tavoittamaan kielen eri tasot ja tyylilajit hienosti.

Kuvakerronnassa huomio kiinnittyy – mietityn dramaturgian ohella – tekijöiden tapaan piirtää hahmojensa kasvoja. Ne ovat mahdollisimman piirteettömät, kenelläkään ei esimerkiksi ole silmiä. Minimalistisuus vain lisää mysteeriä: mitä nuo ajattelevat, keitä he oikein ovat?

Naaman piirteistä erottuu lähinnä v-kirjaimen muotoinen viiva keskellä päätä. Hahmot (tyypit?) on nimetty vähäisten ulkoisten tunnusmerkkien eli lähinnä pukeutumisen kautta: Pipo, Lätsä, neiti Poikatukka ja galleristi Kravatti.

Albumin alkuperäinen nimi Le Tricheur viittaa taidemaalari Georges de la Tourin (1593–1652) tauluun, jota voi käydä ihailemassa Louvressa. Rinnastus albumin pikkuhuijareihin on ilmeinen, mutta taidokas. V niin kuin väärennös.

Taulujen maailmasta ovat peräisin myös monet albumin kohtauksista. Tarinan voi silti lukea ilman tätä tietoakin: hauskana ja mukaansatempaavana aivojumppana.

Sarjakuvassa – kuten muuten kaunokirjallisuudessakin nykyään – kiinnostavimmat julkaisut ilmestyvät pienkustantajilta. Tämä pätee etenkin käännöksiin. Pienestä Huuda huudasta on parissa vuodessa tullut tärkein ulkomaisen nykysarjakuvan julkaisija Suomessa. Uhkapeliä-albumin lisäksi Olivier Schrauwenin Poika kulta ja Lilli Carrén Korpi-Peten kootut ovat millä mittapuulla hyvänsä laatusarjakuvaa. Ne uskaltaa antaa miltei kelle tahansa, joka on kiinnostunut haastavasta ja hyvin kerrotusta taiteesta.

Ville Hänninen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 05/2009.